En ole yksin väkivaltakokemusteni kanssa. En toki näin
koskaan luullutkaan, mutta väkivaltatyöhön ryhdyttyäni on väkivallan määrä
yllättänyt minut. Vertaistukiryhmäni täyttyy ja laajenee avun tarpeessa
olevista naisista. Ryhmiä on kaksi ja tarvetta on jo nyt uusille. Tapaukset
raaistuvat ja ongelmat pahenevat. Avun
saamisen mahdollisuudet eivät vain näytä lisääntyvän.
Tämä on vakava paikka. Mitä voimme tehdä? Millä tätä ilmiötä
saisi edes tehokkaasti vähennettyä? Mitään illuusiota kun ei kannata luoda,
että kaiken pahan voisimme maailmasta poistaa. Mutta jos edes osan?
Päätimme kertoa tarinoitamme ääneen, yksitellen. Kukin omalla
tavallaan. Blogiini ilmestyy tästä eteenpäin aika ajoin tarinoita meistä
pahoinpidellyistä naisista.
Tarinoissamme on paljon yhteistä. Kukaan meistä ei ikinä
olisi uskonut miehen olevan väkivaltainen, niin ihanalta hän aluksi vaikutti.
Jos joku muuta väitti, oli tämä mielenvikainen naapuri, ostettu todistaja
oikeudenkäynnissä tai katkeroitunut ex. Ja kaikki me olimme liian sinisilmäisiä
näkemään selitysten läpi. Aluksi kun kaikki
oli niin vaaleanpunaista unelmaa.. ”Liiankin hyvää ollakseen totta”, on kovin
tuttu lause meidän tarinoissa. Miehessä ei voinut olla vikaa, kunnes…
Kaikkien meidän tarinoissa on se kohta kun sanotaan tuo
kunnes.. Siitä se sitten alkoi, ne näkyvät merkit. Usein perinteisten siteiden
(avioliitto, lapsi) jälkeen. Joillakin aiemmin, yleensä ei kuitenkaan kovin
paljoa myöhemmin.
Kaava on tarinoissamme usein lähes identtinen. Ensin
vietetään prinsessaelämää. Pikkuhiljaa elämään alkaa hiivitä henkistä
väkivaltaa, alistamista, vähättelyä, arvostelua, haukkumista, ystävistä
eristämistä. Ratkaisut ovat pikaisia: yhteen muutetaan jo viikkojen tai
kuukausien sisään. Mitä nopeammin sen parempi. Palaan tähän vielä erikseen kirjoituksen lopussa. Yhteenmuuttoa seuraa ehkä
avioliitto, ainakin puhutaan jo puolisoista ja avovaimoista, liittoa seuraa ehkä lapset. Sitten onkin
siirtyminen fyysiseen väkivaltaan vuorossa ja jos siihen jää, siihen tulee yhä
raaempia muotoja.
Kaikkien kaava ei ole täysin samanlainen, mutta tämä on se
selvästi yleisin. Siksi tämä olisi muidenkin syytä tunnistaa. Miten prinsessaelämästä
edetään pikkuhiljaa henkisen alistamisen kautta alati pahenevaan fyysiseen väkivaltaan.
Jos tunnistat omassa elämässäsi tämän kaavan, on syytä
huoleen. Väkivalta ei lopu, ei ainakaan itsestään. Jos joku tunnistaa nämä
merkit omassa ystävässä tai läheisessä, on syytä puuttua asiaan. Väkivallan
kohteena oleva ei yleensä itse jaksa.
Niin vielä ne luvatut kootut selitykset. Miksi, oi miksi, on niin kiire
muuttaa yhteen..
Nopean gallupin jälkeen yleisimmät tuntuivat olevan nämä tulenpalavat rakkaudentunnustukset eli miten en voi elää hetkeäkään ilman sinua..
Ensimmäinen kategoria: "Rakkaani, ah, rakkaani, en voi elää ilman sinua hetkeäkään":
- Haluan kulta enemmän aikaa sinun kanssasi.
- Me ollaan kulta niin paljon yhdessä, ettei kahta asuntoa kannata pitää.
- Haluan olla mahdollisimman paljon elämäni rakkauden kanssa.
- Olen juuri myymässä (sattumalta) asuntoani, olisi kannattavampaa muuttaa yhteen jo tässä vaiheessa kun tulevaisuudessa kuitenkin vähän ajan päästä muuttaisimme yhteen.
Toinen yleinen kategoria oli koirani söi esseeni -tyyppiset selitykset
ts. vieritetäänpä muiden (exien) niskoille tämä syy nopeaksi muodostuvaan muuttoon. Tässä siis Olen asuntoa vaille, mutta eihän se minun vikani ole –kategoria:
- Exäni vei luottotietoni/osituksessa kaikki varani enkä ole siksi pystynyt hankkimaan asuntoa.
- Annoin exän jäädä asuntoon asumaan kun halusin lapsille hyvän kodin. Nyt olen siitä syystä ”asuntojen välillä”.
- Exäni heitti ulos enkä ole saanut asuntoa.
Todellinen kategoria, joka jäi puuttumaan:
- Haluan nopeasti saada sinut sitouduttua minuun, jotta sinun on vaikeampi poistua kun pahoinpitelyt alkavat.
