Rauhallista joulua kaikille!

Mörköjä, painajaisia ja sunnuntaipäivää

Viime aikaisten kokemuksien myötä olen huomannut, miten tarkasti päivän asiat tunkeutuvat uniin. Välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Ikävät asiat eivät unohdu päivän päätteeksi, vaan aivoni ovat päättäneet prosessoida viimeiset rippeet aina yön pimeinä tunteina. Toisinaan tuleekin heräiltyä kylmä hiki otsalla kun päivän tapahtumat ovat olleet pelottavammasta päästä. Joskus painajainen voi olla niin todentuntuinen, ettei herätessään heti tiedä, että olikohan se totta vai tarua. Myös lapsista huomaa, miten he reagoivat pelottaviin tapahtumiin unien aikana. Viime yö oli pahojen unien yö. Itse näin niin karmivaa ja todentuntuista painajaista, etten herättyäni uskaltanut liikahtaakaan ennen kuin olin varma siitä, että kyseessä todellakin oli vain uni. 

Painajainen kaiketi tarttui pikkuneidiltä, raukkaparka kun painiskeli pahojen unien kanssa ison osan yötä. Unen keskeltä hän huusi useamman kertaa äitiä hakemaan pois kun mörkö tuli hänen luo. Huutojen jälkeen hän hakeutui syliin nukkumaan, halusi äidin kädet ympärille ja uni jatkui rauhallisena. Kuumahan siinä tuli kun lämpöpatteri tarrautui koko vartalon pituudeltaan äitiin kiinni. Kuuma taisi tulla itse lämpöpatterillekin kun unen muututtua levolliseksi hän ajautui kauemmas äidistä nukkumaan. Pian sen jälkeen taas herättiin samaan painajaiseen ja jälleen pieni pelokas neiti tuli äidin syliin nukkumaan kunnes hikisenä loittoni ja alkoi uudelleen nähdä pahoja unia. Tätä kierrettä jatkuikin sitten lähes aamun tunteihin saakka.

Mörkö oli niin todentuntuinen pikkuneidille, että hän jopa näytti missä kohtaa sängyn laidalla mörkö seisoi häntä tuijottamassa. Äiti ei kuulemma ollut nähnyt mörköä koska äiti nukkui. Mörkökään ei kuulemma sanonut mitään, tuijotti vain. Niin vakuuttunut hän möröstään oli, että vielä jälkeenpäin hereillä hän muisti tarkistaa sen kohdan missä mörkö häntä tuijotteli.

Kun viimeinkin neiti rauhoittui pidempään uneen, oli äidin painajaisten vuoro. Samalla teemalla mentiin. Unessani olin samanlaisessa tilanteessa kuin hetkeä ennen hereilläkin: Hoidin painajaista näkevää pikkuneitiä ja katselin olohuoneen jouluvaloja. Siinä katsellessani näin tumman hahmon kävelevän olohuoneen poikki. Hahmo hävisi nopeasti näkökentästä kulman taakse ja kuulin askelia kun lattia narisi. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Kuuntelin missä suunnassa askeleet ovat ja päättelin niiden lähestyvän makuuhuonettani. En uskaltanut liikahtaakaan ja aloin miettiä miten kaivan puhelimeni hiljaa tyynyn alta. Yritin liikuttaa kättäni pikkuneidin alta joka edelleen tehokkaasti nukkui kiinni minussa. Neiti inahti kun yritin häntä liikuttaa ja huomasin kätenikin niin puutuneen hänen allaan, etten kyennyt puhelintani kaivamaan. En uskaltanut hetkeen taas liikkua ettei neiti heräisi. Olo tuntui todella avuttomalta. Aloin miettiä, että kuvittelenkohan sittenkin tämän. Järkeilin unessani, miten kenenkään ei pitäisi taloon päästä enää huomaamatta. Hälytyslaitteethan olivat sitä varten ja olin nukkumaan mennessäni varmistanut niiden olevan päällä. Askeleet alkoivat kuulua lähempää ja tajusin, että joku täällä todellakin on. Miten hän pääsi huomaamatta sisään ja miksei hälytys soi, näitä jäin ihmettelemään. Pelko kasvoi ja hamuilin toisella kädellä puhelintani tyynyni alta mutta asento pikkuneidin kera oli mahdoton ja tunsin olevani aivan solmussa yritysteni myötä.

Yhtäkkiä siinä pyöriessäni hahmo ilmestyi sänkyni viereen, samaan kohtaan kuin missä pikkuneidin mörkö oli seissyt. Enää hahmo vaan ei ollut tummaa massaa vaan hänellä oli tutut, pelottavat kasvot. Hän tuijotti minua vihaisella ilmeellä ja aloin paniikissa riuhtoa neitiä sylistäni jotta sain puhelimeni käsiini. Puhelin oli kuitenkin kietoutunut tyynyliinan sisään niin piukkaan, etten siitä heti otetta saanut. Kun vihdoin puhelin löytyi, lähti se kädestäni ja kahtia taitettuna lensi olohuoneen puolelle. Ääntäkään en suustani saanut lähtemään ja tajusin, etten saa enää mistään apua. Mietin miksei yksikään vartija eikä poliisi ole vieläkään saapunut. Hahmo asettui viereeni sänkyyn. Hän asetti pään tyynylle ja alkoi kiukkuiseen sävyyn vaatia minulta selitystä, miksen ollut vastannut puhelimeen vaikka hän oli yrittänyt minulle monta kertaa soittaa. Paniikiltani en kyennyt edes liikahtamaan saatikka puhumaan. Makasin vain kauhusta jäykkänä pikkuneiti välissämme.

Tähän kohtaan onneksi heräsin. Kauhunsekaisessa olotilassani en uskaltanut pitkään aikaan hievahtaakaan, en edes avata silmiäni. En uskaltanut luottaa kaiken olleen unta, niin todentuntuista se oli. Kuuntelin ääniä, mutta askeleita ei kuulunut. Jääkaappi vain piti ääntään keittiössä. Pikkuhiljaa uskalsin kurkistaa sängyn toiselle puolen. Kukaan ei maannut vierellämme, vain pikkuneiti tuhisi kainalossani.  Hapuilin puhelinta, siellähän se oli tyynyn alla mihin sen illalla olin laittanutkin. Hetken päästä uskalsin katsoa jo olohuoneeseenkin. Jouluvalot paloivat kauniisti eikä kukaan näyttänyt siellä liikkuvan. Unesta oli totta vain pelko ja kauhusta pamppaileva sydän.  Niiden kera sitten vietin hetken ennen kuin sain itseni vakuuttumaan, että uskallan uudelleen nukahtaa.

Siinä sitten aamun aikaisina tunteina tuijottelin jouluvaloja ja ihailin vierelläni nukkuvaa pikkuneitiä. Hän näytti nukkuvan levollisesti. Hiukset olivat hiestä märät kun olimme niin lähekkäin nukkuneet koko yön. Pikkuneidin rauhallisesta ilmeestä paistoi turvallinen olo. Enää hän ei myöskään ollut koko vartalollaan liimautuneena minuun, vain pienet kätöset lepäilivät käteni ympärillä. Äiti oli saanut mörön pois. Vaikka eihän äiti kokonaan mörköä pois saanut, se vain vaihtui äidin uniin. Pikkuhiljaa rauhallinen tunnelma sai minutkin nukahtamaan ja myöhemmin aamulla herättyäni oli ihana todeta kaiken olleen vain pahaa unta.

Unilla on taipumus unohtua nopeasti. Niin kävi onneksi näillekin unille ja saimme viettää ihanan sunnuntaipäivän. Löhöilyä, lastenohjelmia, kokkailua, poron silitystä, ystäviä, lisää löhöilyä. Niistä meidän päivä oli tehty. Näitä rauhallisia päiviä toivon lapsilleni paljon lisää. Lapset ansaitsevat rauhallisen arjen. Sellaisen arjen, että illan päätyttyä voi rauhoittua nukkumaan eikä uniin tunkeudu yhtäkään mörköä.

Perheväkivallasta on puhuttava

Haluan saada aikaan muutoksia. Haluan, että tulee vielä päivä jolloin minun ja monien muiden naisten ei tarvitse pelätä. Haluan, etteivät yhdessäkään perheessä lapset joudu näkemään eivätkä pelkäämään väkivaltaa. Tässä kohdin en edes erittele sitä, kokevatko lapset itse väkivaltaa, sillä jo pelkkä väkivallan uhka saa lapset voimaan pahoin. Lasten pelko on yhtä konkreettinen joutuivat he sitten pelkäämään itse tai pelkäämään vanhempansa puolesta. Lasten ei tulisi joutua pelkäämään millään tavoin. Eikä muidenkaan. Tähän tilanteeseen tarvitsemme muutoksen ja pian.

Unelmani ei kuitenkaan kulje eteenpäin, ellei asiasta uskalleta puhua. Perheväkivalta on tabu, jota ei uskalleta lausua ääneen ja johon keskusteluun ei uskalleta liittyä. Edes media ei uskalla ottaa rohkeasti aiheeseen kantaa, vaan kertomukset halutaan pitää hillittyinä ja uhrin kasvot peitettyinä. Eihän kenenkään elämää pidäkään ruveta retostelemaan julkisuudessa jotta lööpit saisivat myyviä otsikoita. Asiallisen keskustelun pitäisi kuitenkin saada vyöryä.

Ketä puhumattomuudella sitten suojellaan? Ei ainakaan uhreja, sillä he tarvitsevat muutoksia. Muutoksia, joita siis ei hiljaisuudella saada aikaan.

Joulun alla on monissa perheissä toiveikkaita odotuksia rauhallisesta ja ihanasta joulunvietosta. Elämme vuoden aikaa, jolloin postiluukun täydeltä tulee mainoksia, joissa onnellisen näköiset vanhemmat ja ilosta ihkuvat lapset avaavat joululahjoja taustalla kaunis kuusi kimmeltäen. Isoveli pitää tonttupukuun puettua vauvaa sylissään. Perheen koirakin on puettu jouluasuun ja mummu punaiset villasukat jaloissaan jakaa lapsille joulupuuroa. Joulupöytä on katettu elegantisti, tällä kertaa valkoisen ja hopean sävyihin. Viimeisellä sivulla lapset laskevat pulkkaa riehakkaasti lumihiutaleiden pudotessa nenälle ja vanhemmat kuvaavat uudella kamerallaan tapahtumaa perhealbumiin. Ihanan idyllistä ja toivoisinkin tällaisen joulun olevan kaikilla.

On perheitä, joissa tämä idylli on särkynyt. Tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan. Taloussanomien mukaan joulu on Alkolle hurja myyntipiikki. Kahden joulua edeltävän viikon aikana litramääräinen myynti kasvaa lähes 90 prosenttia (Taloussanomat 10.12.2012). Kyseessä ei siis ole juhannus, ei vappu vaan Joulu, perhejuhla.

Turvakodit valmistautuvat joulun tuloon, tai oikeammin, joulun jälkeiseen aikaan. Yllättävää kyllä, turvakodeissa ei varsinaisesti joulusesonkia ole. Perhejuhlan aikana väkivaltaa kokevat yrittävät sinnitellä ja pitää perheen koossa. Tilastollisesti siis näyttää hyvältä, mutta sitähän se ei ole, jos kahta runsaammin kodeissa joudutaan pelkäämään. Ruuhka alkaakin sitten joulunpyhien jälkeen kun arki alkaa eikä enää tarvitse yrittää.

Poliisi valmistautuu runsaisiin kotikäynteihin, rattijuoppoihin ja tappeluihin lisäämällä työvoimaa. Poliisin jouluinen työtaakka lisääntyy vauhdikkaasti vuosi vuodelta. Jouluyönä 2010 Helsingin poliisilla oli 129 tehtävää. Vastaavana ajankohtana vuotta myöhemmin tehtäviä oli jo 226 (Uusi Suomi 25.12.2011).

Näitä faktoja vasten ei paljoa yllätä, ettei kaikkien joulu ole sitä mainosten ja elokuvien esittämää perheidylliä. Idyllin sijaan saattaa ollakin huutoa, kiukkua, pelkoa. Kuusta ei kenties ole hankittu kun siihen ei ollut varaa. Tämä ei tietenkään takaa etteikö rahat riittäisi vaikkapa kaljalaatikkoon. Rahan puutteesta jäi ne pulkatkin hankkimatta. Tai jos kellarin pohjukasta löytyvätkin, eivät vanhemmat ehkä jaksa pulkkamäkeen lähteä. Jos kuusi on hankittu, ei sitä  koristella kun koristeita ei kukaan jaksa etsiä eivätkä lapset niitä löydä. Samoin kävi tonttulakkien. Ei ole yhteistä aikaa, ei lauleta joululauluja. Joissain perheissä juostaan lumihankeen väkivaltaa pakoon, joissain vierailee poliisi. Näistä kuulemme pienen raportin uutisista joskus joulun jälkeen ja sitten asia meiltä jo unohtuu. Näissä perheissä ei tällainen unohdu. Nämäkin lapset ovat kuitenkin lukeneet ne mainokset ja joka vuosi uudestaan ja uudestaan toivovat sitä onnellista joulua, jota lehdissä kuvataan. Pitää vielä muistaa, ettei tämä jää jouluun. Joulun jälkeen seuraa viikonloppu ja seuraava viikonloppu ja ikäviä tapahtumia tulee lisää.

On tärkeää, että asiasta aletaan toden teolla puhua. Perheväkivaltaa on, se ei unohtamalla muuksi muutu.

Rauhallista joulun odotusta.