Hyvää myöhäistä joulua!

Joulu on lopuillaan ja minä en päässyt edes joulutervehdyksiin asti. Vain muutama harva ja valittu on joulun toivotuksensa saanut ja nekin sattumanvaraisesti. Johonkin se aika vain meni, tai oikeestaan valikoitui. Teimme ihan tietoisen päätöksen nauttia elämästä ja unohtaa kaiken kiireen ja stressin. Ei joulukortteja, ei kaappien siivousta, ei mattojen tamppausta. Ei edes siitä huolimatta että pieniä auttavia käsiparejahan minulla on monta, jokunen tassukin. Meillä myös pölypunkit ja villakoirat saivat viettää rauhallisen joulun nurkissa vaikka sen verran joutuivat taipumaan, että sohvien alle ne työnsin. Mihinkäs minä perinteistäni luopuisin.

Vähän sentään rutiineja vaihdoin. Johtuen kierrätys-antimateria-hippie-wanna-be –asenteestani lisättynä sangen tarkalla säästäväisyydellä (=pihiydelläni), lapset eivät juurikaan lahjoja ole äidiltään saaneet vaan olemme ostelleet malariaverkkoja, rokotuksia ja muita aineettomia lahjoja. Omat prinsessat kun eivät mitään ole tarvinneet, en ole nähnyt mitään järkeä ostella vain ostamisen vuoksi. Kovasti myös koitan opettaa lapsia välittämään muistakin kuin esineistä. 

Tällä kertaa teemana oli ”omille myös” kaivojen ja vuohien oheen ja toivomuslistoja vastaanotettiin. Tavoistani poiketen löysin itseni joulun alla lelukaupoista pyörimässä ja tuloksiakin syntyi. Pikkuprinsessa sai suurimman potin. Lienee turha miettiä liikoja 4-vuotiaan osalta eettisiä lahjoja kun käsite ei kuulu edes sanavarastoon. Reippaasti neiti kertoikin mitä joulupukilta toivoo. Jotkut toiveista kuten ropo (=poro) valoilla ja piirustustaulu olivat helppoja toteuttaa. Koirien trampoliini puolestaan aiheutti joulupukille harmaita hiuksia.

Yhdeltä en tavaralistaa saanut. Rokotuksia Kiinan lastenkoteihin kuului toivomus, ei muuta, ei vaikka kuinka kyselin. Ylpeä äiti :) Ja ihan yhtä ylpeä olen niistä kolmesta muusta jotka rohkeasti lelujaan toivoivat. Itselleenkin saa toivoa joskus jotain. Muiden huomioiminen kun ei ole parista joululahjasta kiinni vaan paljon laajemmasta asenteesta. Muista välittäminen on tärkeää ihan jokaisena päivänä, ei vain joulun hetkinä.

Tänä iltana Yle TV2 näyttää koosteen Lasten Oikeuksien Tuki ry:n konsertista Unelmille Siivet. Konsertin aikana kerätään varoja Suomessa asuvien lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien tukemiseksi. Osallistu mukaan soittamalla keräysnumeroon. Ei siksi, että on joulu vaan siksi, että konsertin tuotoilla tuetaan suomalaisia lapsiperheitä.

Lisätietoja varojen käytöstä ja rahankeräyslupa: www.lastenoikeuksientuki.fi

Rinsessa ja ropo toivottavat hyvää joulua :)

Todistetusti vaarallinen

Viime viikolla tuli tuomio jo aiemmin mainitsemastani pahoinpitelyoikeudenkäynnistä: Pahoinpitelijäni joutuu viimeinkin vastaamaan teoistaan! Ei toki vapaaehtoisesti vaan vaihteeksi vastuutaan pakoillen, mutta tällä kertaa se ei enää auttanut. Kompurointia olemattomiin teltannaruihin/portaisiin/laitureihin/saunan lauteisiin ei pidetty ensinnäkään uskottavana ja toisekseen olihan minulla todisteetkin tukemassa pahoinpitelyiden tapahtuneen. Tuomioksi tuli 6kk ehdollista vankeutta parin vuoden koeajalla sekä korvauksia kivusta ja särystä. Sain siis viimeinkin oikeutta ja pahoinpitelijäni rangaistuksensa edes osasta tekosiaan.

Syyksi luettiin kaikki syyttäjän nostamat yhdeksän pahoinpitelyä sekä bonuksena kotirauhan rikkominen. Todellakin, kansankielinen ”murtautuminen” on vain kotirauhan rikkomista, ei sen enempää. Ei tunnu kovin oikeutetulta. Mitättömältä tuntuu myös tuo yhdeksän, mutta kun vain murto-osasta oli tarpeeksi näyttöä. Täytyy tosin olla onnellinen näistäkin vähistä perhealbumitodisteista, sillä useimmat perheväkivaltatilanteet jäävät täysin ilman todisteita. Niinhän meilläkin. Oli vain sattuman kauppaa, että hetkittäin olin valokuviin osunut mustelmia peittämättä. Kovin tavallista kun se ei ollut.  Minun onneni oli myös ulkopuoliset todistajat. Tai no, onneni.. Kovin onnekkaalta ei tämä show ylipäätään tunnu. On kieltämättä ristiriitaista iloita siitä, että joku on nähnyt pahoinpitelyjäni :( 

Tai olihan todistajia, mutta he olivat pieniä lapsia. Niin minun omia kuin pahoinpitelijänkin. Millään ei siis ollut väliä, ei edes sillä, että lapset saivat nähdä ja kokea kauheuksia. Omat prinsessani ovat kukin saaneet pysyviä traumoja ja huolimatta nuoresta iästään vielä muistavat kaikki. No, millä sellaisia tapahtumia voisi edes pieni lapsi unohtaakaan. Kaiken aiheuttamansa jälkeen väitän, että kovin vähällä kiusaajani pääsi. Lapset ovat ikuisessa vankilassa tunteidensa ja pelkojensa kanssa ja kiusaaja vaan jatkaa kiusaamistaan. Terapioissa kyllä käydään ja asioita työstetään ja voimme varmasti niin hyvin kuin vain voi. Jälkeenpäin ei kuitenkaan kaikkea voi paikata, ei vaikka kuinka paljon työtä sen eteen tekisi. Muistijäljet jää, jopa pienimmälle prinsessoista, ja niiden kanssa täytyy vain jatkaa elämää. 

 

Onko sinulla kokemuksia lähestymiskiellosta?

 Pyyntö osallistua haastatteluun

Teemme Euroopan unionin rahoittamaa tutkimusta lähestymiskielloista. Hanke on nimeltään POEMS (Mapping the legislation and assessing the impact of Protection Orders in the European Member States). Tutkimme lähestymiskieltojen tilannetta eri EU-jäsenvaltioissa. Suomessa tutkimuksen tekee Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta/Johanna Niemi, Ida Lindfors ja Sini Majlander. POEMS -projektissa haluamme tietää, miten lähestymiskieltoja säännellään EU-jäsenvaltioissa ja miten ne onnistuvat suojaamaan uhan alla olevia henkilöitä. Haluamme löytää eri valtioissa käytössä olevat hyvät käytännöt sekä myös uhrien suojelun aukkokohdat. POEMS -projekti koostuu 27 kansallisten asiantuntijoiden laatimasta raportista sekä haastatteluista, jotka toteutetaan sellaisten lähisuhdeväkivallan tai häirinnän uhrien kanssa, joilla on kokemusta lähestymiskielloista. Nyt etsimme tutkimukseen haastateltavia. Jos Sinulla on kokemusta lähestymiskielloista, pyydämme sinua osallistumaan tutkimukseen! Haastattelu kestää 1-1,5 tuntia, korvaamme mahdolliset matkakulut ja saat elokuvaliput palkkioksi. Jos Sinulla on mahdollisuus osallistua, ota yhteyttä tutkija Sini Majlanderiin (puh. 040 8673094). Haastattelu suoritetaan henkilökohtaisesti ja haastattelukielenä voidaan käyttää suomea tai englantia.  POEMS - Research on Protection Orders: Interview Request

Intimate partner violence is often repeated, during the relationship and after a break-up. Therefore, additional protection is needed. Protection orders may provide such protection.

At the moment there is a study carried out in the European member States, financed by the EU, which aims at clarifying the situation of protection orders in Europe. In Finland this POEMS project (“Mapping the legislation and assessing the impact of Protection Orders in the European Member States”) is managed by the Helsinki University’s Faculty of Law. 

The POEMS project wishes to give accurate information on protection order legislation and to identify good practices and possible gaps in protection. The project involves 27 national reports on protection order laws and interviews with victims of IPV and stalking whose (former) partner had a protection order imposed against him or her. We are now looking for those interviewees. 

If you have experience on protection orders and you’d wish to share your knowledge, please contact researcher Sini Majlander (sini.majlander@helsinki.fi or 040 8673094). 

The interview takes 1-1,5 hours, possible costs for travel are covered and you will get tickets to cinema as a remuneration. The interview is conducted face-to-face using Finnish or English.

Unelmille Siivet -konsertti

Prinsessaperheemme hoiti itseään eilen musiikkiterapialla. Lasten Oikeuksien Tuki ry järjesti hyväntekeväisyyskonsertin "Unelmille Siivet". Mukana oli paljon tähtiartisteja niin lasten kuin aikuisten makuun. Konsertilla kerättiin varoja projekteihin Suomessa asuvien lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien tukemiseksi. Lisäksi osa tuotoista menee uudelle lastensairaalalle.

Hyvän tarkoituksen lisäksi konsertissa oli hauskaa! Lapset jorasivat minkä kerkesivät ja äitikin sai liikuntaa koko illan edestä juostessaan pikkuprinsessan tanssiaskelien perässä. Häntä tosin kiinnosti artisteja enemmän tv-kamerat, etenkin se pitkän tolpan päässä oleva laajoja liikkeitä tehnyt versio. Siis se sellainen, millä kuva lähestyy lavaa eri näkövinkkeleistä uudestaan ja uudestaan. Olen siis liikkunut kutakuinkin saman matkan kuin se kamera. Korkeilla koroilla. Pikkuprinsessa nautti ja tanssi elämänsä innolla pinkit kaiuttimet päässään eikä kuullut sanaakaan äidin toiveista hiljentää hetkeksi. (Me muut kutsumme näitä kaiuttimia kuulosuojaimiksi..)

Illan ehdottomaksi hitiksi nousi Robin. Eikä vain meidän perheen osalta, vaan koko hallin raikuessa oli helppo huomata että niin muuten muidenkin. Kirkuvat teinitytöt olivatkin odotelleet sitä hetkeä jo usean tunnin ajan hallin ovella toiveena eturivin paikka permannolla. 

Onnistunut konserttikeikka siis ja kotimatkalla autossa ei kuulunut muuta kuin lasten tuhinaa. Kaikki energia oli tanssittu pois.

Muistakaahan katsoa konserttikooste: Yle TV2 esittää ohjelman Tapaninpäivän iltana klo 21.

Tasapaino-ongelmia ja vinkkejä läheisille

Tuli hiljattain istuttua vaihteeksi käräjäoikeudessa. Tällä kertaa oli kyse mm. pahoinpitelyistä. Tuomiota ei vielä saatu, vaan sitä pitää hetkinen odotella. Tosin en paljoa siltä uskalla odottaa, sillä tunnettuahan on tämä puoli perheväkivaltaa: se tapahtuu pääosin salassa. Tilanne on kovin hankala näytön kannalta vaikka onnekseni tällä kertaa oli ulkopuolisiakin todistajia. Jospa niiden avulla joku joutuisi teoistaan vastaamaan.

Sarjassamme ”kootut selitykset” sain kuulla jos jonkinnäköistä tarinaa. Ottaisin huumorilla, jos en itse olisi se asianosainen, mutta siinä asemassa ei sinällään koomiset selitykset naurata. Huumori minulla loppuu väkivaltaan aika nopeasti ja tuo oli kauniisti sanottuna. Rumemminkin osaan tämän ilmaista. Jos on kanttia pahoinpidellä heikompiaan, tulisi olla kanttia myös kantaa vastuunsa siitä. Vaikka todisteena löytyy valokuvaa mustelmista, viranomaisraporttia ja todistajaa, ei se estä pahoinpitelijää pakoilemasta vastuuta. Röyhkeys on päättymätöntä.

Sainkin kuulla miten olen kompastunut, tippunut, kaatunut ja jälleen kompastunut, tippunut ja kaatunut. En sentään naapurin lehmiin törmännyt. Tasapaino-ongelmainen nainen siis :) Valokuville mustelmista löytyi kaikille selitys. Ilahduttavaa on pahoinpitelijäni muistikapasiteetti: vuosien jälkeen hän edelleen ”muisti” missä milloinkin kompuroin. Yksi tähtihetkistä oli teltan naruihin kompastuminen leirintäalueella. Tottahan toki on, että kyse oli pahoinpitelystä leirintäalueella. En kuitenkaan muista kiinnittäneeni asuntoautoa naruilla maapohjaan kuten en muista samaisella vaunualueella muidenkaan tehneen. Ei muuten muistanut todistajakaan. Mutta näin kuulemma kompastuin..

Takaisin niihin mustelmiin. Minulta on useasti kysytty, miten läheiset voivat huomata perheväkivallan kun uhri ei sitä uskalla tuoda julki. Siis mistä tietää, pitäisikö epäillä parisuhdeväkivaltaa? Juttelin aiheesta viimeksi tänään haastattelussa erään toimittajan kanssa. Kysymysten inspiroimana ajattelin käsitellä kirjoituksessani vinkkejä läheisille. Merkkejä on monta eivätkä ne mahdu yhteen kirjoitukseen. Lista on pitkä eikä mikään yksittäinen seikka välttämättä palapeliä vielä loppuun tee. Mutta kun palapelin paloja alkaa olla monta, on syytä läheistenkin tehdä päätelmiä. 

Aloitetaan ohjeistus niistä mustelmista parin esimerkin voimin. Havaintokuvien laatu on vähän heikko eivätkä mustelmat ole hyvin esillä, sillä kuvat ovat satunnaispoimintoja perhealbumista eivätkä otettu tätä tarkoitusta varten vaan alunperin ihan vain perheonnen arkistoimiseen. Kyllä niistä kuitenkin selvän saa.

Ensinnäkin: pistemäiset mustelmat vierekkäin. Ei, ne eivät tule portaissa. Kenenkään muun kuin fakiirin kotona ei portaiden virkaa toimita heinäseipäät kärjet pystyssä. Vain siinä tapauksessa voisin kuvitella portaissa kaatumisen aiheuttavan rivin sormenpään kokoisia mustelmia vierekkäin. Tavisportaissa se ei onnistu yrittämälläkään. Ne eivät myöskään tule osumalla auton oveen taikka kaatumalla laiturilla. Mustelmia on usein kolme, sillä pikkusormen puristusvoima on usein aika olematon. Toisinaan käden asento voi olla sellainenkin, ettei näkyväksi jää kuin kaksi mustelmaa.

Toinen vinkki: pistemäisiä mustelmia täydentävä yksittäinen mustelma raajan toisella puolen. Usein tämä voi olla erilainen kuin muut, sillä peukalon ote on usein pitkittäinen. Peukalon puristusvoima on muutoinkin suurempi kuin muiden sormien, joten tämä on usein se voimakkain mustelmista. Jos olkavarren sisäpuolen mustelmaa täydentävät ne pisteet olkavarren toisella puolen, voi päätellä että käsiksi on käyty. Olkavarren sisäosaan harvemmin portaat/laituri/ovi osuu. Toki tarttuminen on voinut tapahtua tippumisen ja vahinkojen estämiseksi. Tai sitten ei.

Otoksia perhealbumista. Yllä ensin mainitut pistemäiset mustelmat, alla peukaloversio vasemmassa olkavarressa.

 

Mustelmia tulee muunkinlaisesta kohtelusta joten muotoilu ei ratkaise kaikkea. Mustelmien peittely itsessään on myös hyvä vinkki. Jos kesähelteellä pitää käsivarret peittää pitkähihaisella tai mökilläkin tarvitaan kasvot peittävää meikkivoidetta, on syytä huoleen. Ylipäätään jos mustelmia pitää piilotella, on syytä huoleen. Kyllä sinne kuusen kantoon voi kompastua ilman, että jälkeä tarvitsee hävetä ja piilotella. Se sitten vain on niin, että kompastui ja kannetaan kainostelematta sininen jälki hetken aikaa. Niin ja se itse selittely. Jos sitä tarvitaan, on jälleen syytä hälytyskellojen soida. Mustelmia tulee ja menee. Ei niitä tarvitse selitellä ellei tilanteessa mitään ihmeellistä ole.

Taparikollinen osaa usein välttää näkyviin paikkoihin kohdistuvia iskuja välttääkseen jälkiä. Vaikeaa on kuitenkaan kuvitella portaiden kierimistä kovin korkealta ilman kasvoihin kohdistuvia vammoja, ainakaan jos portaita palvelivat ne heinäseipäät. Eli jälleen huono yhtälö: runsaat vartalomustelmat + ehjät kasvot.

Vinkeistä siinä siis muutama. Ja ihan yleisvinkkinä: Maalaisjärjellä voi tätä logiikkaa, tai ennemminkin sen puutetta, pohtia. Vaisto kertoo paljon. Jos vaistosi sanoo, että läheisestä pitää huolestua, niin saattaa tosiaan olla että kannattaa.

Mitä tulee omiin tasapaino-ongelmiini, ovat ne onneksi parantuneet. Enää en keräile mustelmia, en murtumia enkä meikkaa mökillä itseäni edustuskuntoon. Ja jos mustelman saankin, en sitä peittele. Enkä selittele. Portaat ovat nykyään turvalliset ja osaan ainakin useimmiten avata oven kulkematta sitä päin. Olen sittemmin telttailutkin, siis ihan oikealla teltalla naruineen kaikkineen, enkä ole siitäkään saanut näkyviä jälkiä. Oppia ikä kaikki.

Teltta

Henkinen pakopaikka

Matkan varrella on tultu kokeiltua jos jonkinlaista selviytymiskeinoa ja terapiaa: rakkaat ihmiset, laskettelu, kokkaus, musiikki ja vaikka mitä muuta. Harrastukset saavat helposti ajatukset muualle, tunturin huipulla huolet kun eivät paina. Ystävät ja perhe auttavat saamaan ajatuksia kivoihin asioihin. Pelkästään eteenpäin rullaava arki työpäivineen luo turvallisen, kotoisan tunteen. Pitkän luettelon näistä saisi, luonnollisesti kun niin moni asia hyvään oloon vaikuttaa. Yksi tärkeä osa on ollut terapeutit Pilarissa ja Kriisikeskuksessa. Näiden terapeuttien luokse hakeuduin poliisin ja sosiaalityöntekijöiden suosituksesta. Sääli sinänsä että vasta silloin. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hienoa tajuta tämä itsekin ja hakeutua terapiaan jo paljon aiemmin. Niin paljon apua siitä on ollut. 

Terapiassa aloin ymmärtää miten väkivalta ei ole uhrin vika ja miten ei mikään, ei siis yhtään mikään, sitä oikeuta. Itseni syyllistämiset ja häpeän tunteet alkoivat pikkuhiljaa huveta ja oma elämäni ja omat tunteet tulivat takaisin tilalle. Terapiassa olen oppinut paljon muutakin hyödyllistä. Yksi niistä on ”henkinen pakopaikka”. Sen tarkoitus on tarjota suojainen, turvallinen paikka omalle mielelle kun ahdistaa tai pelottaa. 

Tätä varten pitää valita turvallinen ja rakas paikka, paikka jossa on aina hyvä olla ja josta on kauniit muistot. Kyse on paikasta, joka on tai on joskus ollut fyysisestikin olemassa mutta nyt sitä käytetäänkin mielikuvituspaikkana rauhoittamaan olotilaa. Tarkoitus on aistia kaikki ne tunteet, joita siellä on ollut saadakseen aikaan mahdollisimman aidon tunteen siellä olosta. Sinne voi paeta vaikka yöllä painajaisesta herättyään tai vaikkapa kesken oikeudenkäynnin kun tuntuu tukalalta. Siis kun ei fyysisesti pääse lähtemään, mutta olotila huutaa ulospääsyä jostain. 


Ensin tietysti pitää valita se paikka. Helppo homma tämä aloitus minulle: isomamman ja pappan koti. Huoneista valitsin keittiön, sillä siihen liittyi monenlaisia muistoja: tuoksuja, ääniä ja esineitä. Siellä me myös oleiltiin paljon. 

Tuoksuista minä aistin siellä kaakaon ja mannapuuron. Mammalla oli tapana keittää minulle aamuisin kaakaota. Eikä mitään pikaversiota vaan esiin otettiin kattila, vispilä, oikeaa kaakaojauhetta ja sokeria. Mielikuvissani kuulen vispilän äänen ja muistan miltä kattila näyttää. Toisessa kattilassa valmistuu mannapuuro samoin metodein. Muistelen myös miltä tuntuu pöydän pinta, miltä tuolissa tuntuu istua, miltä tuntuu muovimaton kuviot jalan pohjissa. Pappa istuu pöydän toisella puolella ikkunan vieressä, aina samalla paikalla kuten minäkin. Takanani hurisee jääkaappi ja äänekäs kello tikittää. Muistelen miltä näyttää keittiö, sen kaapit, mitä ikkunoista näkyy, missä kohdin oli minkäkin esineen paikka. Sinipintaisen työpöydän äärellä leivoimme pullaa. Työpöydän takana kaapissa ylähyllyllä oli nannapurkki. Toisella puolen pöytää kaapissa oli minun junalautanen, jota muuten rakastan käyttää vieläkin. Muistelen missä leikittiin, missä jumpattiin, missä harjoiteltiin käsillä kävelyä. Keittiö oli kuin oma pieni maailmansa, vähän niin kuin Richard Scarryn kissakirjat, joista löytää joka kerta uusia yksityiskohtia.

Muistelen myös mitä mamman ja pappan kanssa puhuttiin ja mitä he puhuivat keskenään. Kaikkea en kuitenkaan jaa vaan meidän jutut ovat vain meidän. Mutta jotta turvapaikka tuntuisi mahdollisimman aidolta, muistoihin kuuluu nimenomaan kaikki mitä siellä tapahtui.

Välillä voin miettiä näitä kauniita muistoja pitkäänkin kun aikaa on vaikkapa yön hämärissä kun en unta saa. Välillä asiat kulkevat välähdyksen omaisesti mieleni läpi kun ei ole aikaa miettiä pitkään kuten vaikkapa kesken oikeudenkäynnin. Sekunnissa saatan aistia kaiken tämän ja saada turvallisen olon. 


Ihan kylmiltään ei pakopaikkaa löydä vaan sitä harjoitellaan terapiassa ja sitä pitää harjoitella lisää kotona. Mutta kun sen tunteen saa aikaiseksi, siis sen että pakopaikkaan on päässyt, se todellakin auttaa rauhoittumaan ja helpottaa oloa valtavasti. Siellä on hyvä olla.