Sorry baby, I love you
Rakastuin joitain vuosia sitten ulkomaalaiseen mieheen. Kuten
varmaankin monille tuttua, ellei jopa kaikille, suhteen alussa mies oli
taivaallinen. Kehuja, rakkautta ja uudelleen kehuja. Kelpasin juuri
sellaisena kuin olin ja olin hänelle riittävä, kunnes en enää ollutkaan.
Riidoistahan kaikki lähti.
Alussa myös verbaaliset yhteenotot olivat rajuja. Huorittelua. Minua
verrattiin toisiin naisiin ja haukuttiin. "Sorry baby, I love you" sai
minut unohtamaan sen, kuinka hetki sitten olin viiden euron huora, jota
parempia olivat kaikki maailman naiset.
Viimeinen kerta, kun
aidosti muistan olleeni entinen minä, oli ennen ensimmäistä fyysistä
päälle käymistä. Väkivalta ei alkanutkaan läpsimisestä tai tönimisestä,
mies tarttui kurkkuuni kiinni, kun pistin vastaan ja ilmaisin tahtoni.
Makasin sängyllä, kädet puristivat kurkkuani. Muistan, että se sattui ja
ruskeat silmät kiiluivat raivosta.
Samana iltana mies itki ja
katui tekoaan. Lupasimme, ettei enää koskaan uudelleen. Sinä iltana se
olin minä, joka lohdutti. Hetken kaikki oli sekaisin, mutta suhde
jatkui. Hän oli jälleen se ihana mies, jolle kelpasin. Seuraavassa
riidassa minua tönäistiin rajusti rintakehään. Päällimmäisenä on noista
ajoista mielessä kipu ja sekavuus, sillä hän ei ollutkaan se, keneksi
häntä kuvittelin.
Viikkojen saatossa "I love you" väheni ja tilalle
tuli huora. Olin huora päivästä toiseen. Koskaan en pettänyt, en edes
flirttaillut muille. Muilla sanotaan kotona "huomenta", meille "huora"
oli yhtä normaali sana ja kulki arjessamme mukana.
Väkivalta
kasvoi. Töniminen muuttui potkimiseksi ja lyömiseksi. Kuristamista oli
useimmin. Päähän kohdistuneet iskut saivat minut pelkäämään, etten
selviäisi hengissä. Oli öitä, jolloin en pystynyt nukkumaan tietyssä
asennossa tai ollenkaan, koska mustelmiin sattui tai joku kehon kohta
oli turvonnut.
Itkin lattialla, mies heitti ruoan seinään ja
käski minut siivoamaan. Itku kurkussa pyyhin kivilattiaa. Itkeminen
ärsytti miestä, joten lattiaa ei enää pyyhittykään luutulla, vaan
minulla itselläni. Mieheni veti minua pitkin lattiaa hiuksista. En
osannut kuin itkeä ja kiljua.
Ja tietysti, vaieta.
En tuntenut olevani mitään. Odotin seuraavaa kertaa, koska sitten tuli
muutama hyvä päivä. Ehkä hän sanoisi rakastavansa. Vaan ei, sain kuulla,
että ansaitsen kuolla ja ettei kukaan haluaisi minua päivän valossa.
Olin mieheni mielestä lihava, ruma, hyödytön, tyhmä ja huono.
Nykyisin, kahden taponyrityksen ja useiden pahoinpitelyiden jälkeen, en
ole siinä enää. Olen päässyt irti. Kuljen terapiassa ja 2 vuotta
vaikenin. Enää en jaksa vaieta, ei tämä mies ole sen arvoinen.
Terapia on raskas joka ikinen kerta. En ole käynyt siellä kertaakaan
itkemättä. Terapian jälkeen en pysty ajattelemaan kuin yhtä asiaa,
väkivaltaa. Usein ahdistaa ja tuntuu, että sydän repeää. Olen katkera ja
tunnen melkein lyönnit uudestaan ihollani. Haluan huutaa. Hän teki
elämästäni helvetin.
Kaikesta huolimatta, kun katson peiliin,
yritän nähdä siellä selviytyjän, en huoraa. En kuollut, enkä alistu
enää. En koskaan, enkä kellekään. Aikansa se vie ja jäljet eivät
varmaankaan koskaan unohdu. Tärkeintä on, etten leimaa enää itseäni
hakatuksi naiseksi, vaan väkivallasta selviytyjäksi. Minä selviän.
Selviäthän sinäkin, älä vaikene.
Pauliina
