Rauhallista joulua kaikille!

Mörköjä, painajaisia ja sunnuntaipäivää

Viime aikaisten kokemuksien myötä olen huomannut, miten tarkasti päivän asiat tunkeutuvat uniin. Välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Ikävät asiat eivät unohdu päivän päätteeksi, vaan aivoni ovat päättäneet prosessoida viimeiset rippeet aina yön pimeinä tunteina. Toisinaan tuleekin heräiltyä kylmä hiki otsalla kun päivän tapahtumat ovat olleet pelottavammasta päästä. Joskus painajainen voi olla niin todentuntuinen, ettei herätessään heti tiedä, että olikohan se totta vai tarua. Myös lapsista huomaa, miten he reagoivat pelottaviin tapahtumiin unien aikana. Viime yö oli pahojen unien yö. Itse näin niin karmivaa ja todentuntuista painajaista, etten herättyäni uskaltanut liikahtaakaan ennen kuin olin varma siitä, että kyseessä todellakin oli vain uni. 

Painajainen kaiketi tarttui pikkuneidiltä, raukkaparka kun painiskeli pahojen unien kanssa ison osan yötä. Unen keskeltä hän huusi useamman kertaa äitiä hakemaan pois kun mörkö tuli hänen luo. Huutojen jälkeen hän hakeutui syliin nukkumaan, halusi äidin kädet ympärille ja uni jatkui rauhallisena. Kuumahan siinä tuli kun lämpöpatteri tarrautui koko vartalon pituudeltaan äitiin kiinni. Kuuma taisi tulla itse lämpöpatterillekin kun unen muututtua levolliseksi hän ajautui kauemmas äidistä nukkumaan. Pian sen jälkeen taas herättiin samaan painajaiseen ja jälleen pieni pelokas neiti tuli äidin syliin nukkumaan kunnes hikisenä loittoni ja alkoi uudelleen nähdä pahoja unia. Tätä kierrettä jatkuikin sitten lähes aamun tunteihin saakka.

Mörkö oli niin todentuntuinen pikkuneidille, että hän jopa näytti missä kohtaa sängyn laidalla mörkö seisoi häntä tuijottamassa. Äiti ei kuulemma ollut nähnyt mörköä koska äiti nukkui. Mörkökään ei kuulemma sanonut mitään, tuijotti vain. Niin vakuuttunut hän möröstään oli, että vielä jälkeenpäin hereillä hän muisti tarkistaa sen kohdan missä mörkö häntä tuijotteli.

Kun viimeinkin neiti rauhoittui pidempään uneen, oli äidin painajaisten vuoro. Samalla teemalla mentiin. Unessani olin samanlaisessa tilanteessa kuin hetkeä ennen hereilläkin: Hoidin painajaista näkevää pikkuneitiä ja katselin olohuoneen jouluvaloja. Siinä katsellessani näin tumman hahmon kävelevän olohuoneen poikki. Hahmo hävisi nopeasti näkökentästä kulman taakse ja kuulin askelia kun lattia narisi. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Kuuntelin missä suunnassa askeleet ovat ja päättelin niiden lähestyvän makuuhuonettani. En uskaltanut liikahtaakaan ja aloin miettiä miten kaivan puhelimeni hiljaa tyynyn alta. Yritin liikuttaa kättäni pikkuneidin alta joka edelleen tehokkaasti nukkui kiinni minussa. Neiti inahti kun yritin häntä liikuttaa ja huomasin kätenikin niin puutuneen hänen allaan, etten kyennyt puhelintani kaivamaan. En uskaltanut hetkeen taas liikkua ettei neiti heräisi. Olo tuntui todella avuttomalta. Aloin miettiä, että kuvittelenkohan sittenkin tämän. Järkeilin unessani, miten kenenkään ei pitäisi taloon päästä enää huomaamatta. Hälytyslaitteethan olivat sitä varten ja olin nukkumaan mennessäni varmistanut niiden olevan päällä. Askeleet alkoivat kuulua lähempää ja tajusin, että joku täällä todellakin on. Miten hän pääsi huomaamatta sisään ja miksei hälytys soi, näitä jäin ihmettelemään. Pelko kasvoi ja hamuilin toisella kädellä puhelintani tyynyni alta mutta asento pikkuneidin kera oli mahdoton ja tunsin olevani aivan solmussa yritysteni myötä.

Yhtäkkiä siinä pyöriessäni hahmo ilmestyi sänkyni viereen, samaan kohtaan kuin missä pikkuneidin mörkö oli seissyt. Enää hahmo vaan ei ollut tummaa massaa vaan hänellä oli tutut, pelottavat kasvot. Hän tuijotti minua vihaisella ilmeellä ja aloin paniikissa riuhtoa neitiä sylistäni jotta sain puhelimeni käsiini. Puhelin oli kuitenkin kietoutunut tyynyliinan sisään niin piukkaan, etten siitä heti otetta saanut. Kun vihdoin puhelin löytyi, lähti se kädestäni ja kahtia taitettuna lensi olohuoneen puolelle. Ääntäkään en suustani saanut lähtemään ja tajusin, etten saa enää mistään apua. Mietin miksei yksikään vartija eikä poliisi ole vieläkään saapunut. Hahmo asettui viereeni sänkyyn. Hän asetti pään tyynylle ja alkoi kiukkuiseen sävyyn vaatia minulta selitystä, miksen ollut vastannut puhelimeen vaikka hän oli yrittänyt minulle monta kertaa soittaa. Paniikiltani en kyennyt edes liikahtamaan saatikka puhumaan. Makasin vain kauhusta jäykkänä pikkuneiti välissämme.

Tähän kohtaan onneksi heräsin. Kauhunsekaisessa olotilassani en uskaltanut pitkään aikaan hievahtaakaan, en edes avata silmiäni. En uskaltanut luottaa kaiken olleen unta, niin todentuntuista se oli. Kuuntelin ääniä, mutta askeleita ei kuulunut. Jääkaappi vain piti ääntään keittiössä. Pikkuhiljaa uskalsin kurkistaa sängyn toiselle puolen. Kukaan ei maannut vierellämme, vain pikkuneiti tuhisi kainalossani.  Hapuilin puhelinta, siellähän se oli tyynyn alla mihin sen illalla olin laittanutkin. Hetken päästä uskalsin katsoa jo olohuoneeseenkin. Jouluvalot paloivat kauniisti eikä kukaan näyttänyt siellä liikkuvan. Unesta oli totta vain pelko ja kauhusta pamppaileva sydän.  Niiden kera sitten vietin hetken ennen kuin sain itseni vakuuttumaan, että uskallan uudelleen nukahtaa.

Siinä sitten aamun aikaisina tunteina tuijottelin jouluvaloja ja ihailin vierelläni nukkuvaa pikkuneitiä. Hän näytti nukkuvan levollisesti. Hiukset olivat hiestä märät kun olimme niin lähekkäin nukkuneet koko yön. Pikkuneidin rauhallisesta ilmeestä paistoi turvallinen olo. Enää hän ei myöskään ollut koko vartalollaan liimautuneena minuun, vain pienet kätöset lepäilivät käteni ympärillä. Äiti oli saanut mörön pois. Vaikka eihän äiti kokonaan mörköä pois saanut, se vain vaihtui äidin uniin. Pikkuhiljaa rauhallinen tunnelma sai minutkin nukahtamaan ja myöhemmin aamulla herättyäni oli ihana todeta kaiken olleen vain pahaa unta.

Unilla on taipumus unohtua nopeasti. Niin kävi onneksi näillekin unille ja saimme viettää ihanan sunnuntaipäivän. Löhöilyä, lastenohjelmia, kokkailua, poron silitystä, ystäviä, lisää löhöilyä. Niistä meidän päivä oli tehty. Näitä rauhallisia päiviä toivon lapsilleni paljon lisää. Lapset ansaitsevat rauhallisen arjen. Sellaisen arjen, että illan päätyttyä voi rauhoittua nukkumaan eikä uniin tunkeudu yhtäkään mörköä.

Perheväkivallasta on puhuttava

Haluan saada aikaan muutoksia. Haluan, että tulee vielä päivä jolloin minun ja monien muiden naisten ei tarvitse pelätä. Haluan, etteivät yhdessäkään perheessä lapset joudu näkemään eivätkä pelkäämään väkivaltaa. Tässä kohdin en edes erittele sitä, kokevatko lapset itse väkivaltaa, sillä jo pelkkä väkivallan uhka saa lapset voimaan pahoin. Lasten pelko on yhtä konkreettinen joutuivat he sitten pelkäämään itse tai pelkäämään vanhempansa puolesta. Lasten ei tulisi joutua pelkäämään millään tavoin. Eikä muidenkaan. Tähän tilanteeseen tarvitsemme muutoksen ja pian.

Unelmani ei kuitenkaan kulje eteenpäin, ellei asiasta uskalleta puhua. Perheväkivalta on tabu, jota ei uskalleta lausua ääneen ja johon keskusteluun ei uskalleta liittyä. Edes media ei uskalla ottaa rohkeasti aiheeseen kantaa, vaan kertomukset halutaan pitää hillittyinä ja uhrin kasvot peitettyinä. Eihän kenenkään elämää pidäkään ruveta retostelemaan julkisuudessa jotta lööpit saisivat myyviä otsikoita. Asiallisen keskustelun pitäisi kuitenkin saada vyöryä.

Ketä puhumattomuudella sitten suojellaan? Ei ainakaan uhreja, sillä he tarvitsevat muutoksia. Muutoksia, joita siis ei hiljaisuudella saada aikaan.

Joulun alla on monissa perheissä toiveikkaita odotuksia rauhallisesta ja ihanasta joulunvietosta. Elämme vuoden aikaa, jolloin postiluukun täydeltä tulee mainoksia, joissa onnellisen näköiset vanhemmat ja ilosta ihkuvat lapset avaavat joululahjoja taustalla kaunis kuusi kimmeltäen. Isoveli pitää tonttupukuun puettua vauvaa sylissään. Perheen koirakin on puettu jouluasuun ja mummu punaiset villasukat jaloissaan jakaa lapsille joulupuuroa. Joulupöytä on katettu elegantisti, tällä kertaa valkoisen ja hopean sävyihin. Viimeisellä sivulla lapset laskevat pulkkaa riehakkaasti lumihiutaleiden pudotessa nenälle ja vanhemmat kuvaavat uudella kamerallaan tapahtumaa perhealbumiin. Ihanan idyllistä ja toivoisinkin tällaisen joulun olevan kaikilla.

On perheitä, joissa tämä idylli on särkynyt. Tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan. Taloussanomien mukaan joulu on Alkolle hurja myyntipiikki. Kahden joulua edeltävän viikon aikana litramääräinen myynti kasvaa lähes 90 prosenttia (Taloussanomat 10.12.2012). Kyseessä ei siis ole juhannus, ei vappu vaan Joulu, perhejuhla.

Turvakodit valmistautuvat joulun tuloon, tai oikeammin, joulun jälkeiseen aikaan. Yllättävää kyllä, turvakodeissa ei varsinaisesti joulusesonkia ole. Perhejuhlan aikana väkivaltaa kokevat yrittävät sinnitellä ja pitää perheen koossa. Tilastollisesti siis näyttää hyvältä, mutta sitähän se ei ole, jos kahta runsaammin kodeissa joudutaan pelkäämään. Ruuhka alkaakin sitten joulunpyhien jälkeen kun arki alkaa eikä enää tarvitse yrittää.

Poliisi valmistautuu runsaisiin kotikäynteihin, rattijuoppoihin ja tappeluihin lisäämällä työvoimaa. Poliisin jouluinen työtaakka lisääntyy vauhdikkaasti vuosi vuodelta. Jouluyönä 2010 Helsingin poliisilla oli 129 tehtävää. Vastaavana ajankohtana vuotta myöhemmin tehtäviä oli jo 226 (Uusi Suomi 25.12.2011).

Näitä faktoja vasten ei paljoa yllätä, ettei kaikkien joulu ole sitä mainosten ja elokuvien esittämää perheidylliä. Idyllin sijaan saattaa ollakin huutoa, kiukkua, pelkoa. Kuusta ei kenties ole hankittu kun siihen ei ollut varaa. Tämä ei tietenkään takaa etteikö rahat riittäisi vaikkapa kaljalaatikkoon. Rahan puutteesta jäi ne pulkatkin hankkimatta. Tai jos kellarin pohjukasta löytyvätkin, eivät vanhemmat ehkä jaksa pulkkamäkeen lähteä. Jos kuusi on hankittu, ei sitä  koristella kun koristeita ei kukaan jaksa etsiä eivätkä lapset niitä löydä. Samoin kävi tonttulakkien. Ei ole yhteistä aikaa, ei lauleta joululauluja. Joissain perheissä juostaan lumihankeen väkivaltaa pakoon, joissain vierailee poliisi. Näistä kuulemme pienen raportin uutisista joskus joulun jälkeen ja sitten asia meiltä jo unohtuu. Näissä perheissä ei tällainen unohdu. Nämäkin lapset ovat kuitenkin lukeneet ne mainokset ja joka vuosi uudestaan ja uudestaan toivovat sitä onnellista joulua, jota lehdissä kuvataan. Pitää vielä muistaa, ettei tämä jää jouluun. Joulun jälkeen seuraa viikonloppu ja seuraava viikonloppu ja ikäviä tapahtumia tulee lisää.

On tärkeää, että asiasta aletaan toden teolla puhua. Perheväkivaltaa on, se ei unohtamalla muuksi muutu.

Rauhallista joulun odotusta.

Vainoaminen on vakavaa

Joskus ero ei pääty tavalliseen tapaan vaan toinen osapuoli saattaa joutua aivan käsittämättömien vainojen kohteeksi. On siis ns. tavallisia eroja ja niitä, joissa toinen osapuoli ei jätä toista lainkaan rauhaan. Kun asiaan olen nyt enemmänkin tutustunut, olen kuullut mitä uskomattomampia tarinoita omaisuuden tuhoamisesta niin henkiseen kuin fyysiseen väkivaltaan. Kiusaamisen tapoja on monia.

Hoitokeinojakin on monia, tai ainakin ehdotuksia. Tässä niistä pari esimerkkiä. Puhelinnumeron vaihtoa on moni ehdottanut. Muutto paikkakunnalta on toinen yleinen ehdotus. Hälytyslaitteiden hankinta on lisäksi usein listalla. ”Sano hänelle, että lopettaa. ” Viimeisin neuvoista kyllä herättää lähinnä hymyilyä. Osa neuvoista tulee niiltä viisaammilta, jotka eivät ymmärrä miten en vain hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä. Täytyy myöntää, että niistä neuvoista ei tule hyvä mieli. Suurin osa antaessaan neuvoja kuitenkin tarkoittaa  hyvää ja yrittää vilpittömästi auttaa mutta ei kenties tule ajatelleeksi neuvojen taustalla olevaa sanomaa: Kiltin on parempi juosta pakoon, antaa pahan jyrätä kaiken altaan. Niin kuin koulukiusatun kehotetaan vaihtamaan koulua, muidenkin kiusattujen tulisi vain vaihtaa maisemaa. Auttaako se? Entä jos tämä kaikki tulee tehdyksi turhaan ja kiusaaminen siltikin jatkuu? Olisi kamalaa todeta jälkeenpäin, että edelleen on kiusaa, mutta nyt sitä joutuu vain kestämään ilman lähellä olevaa tukiverkostoa ja tuttua ympäristöä.

Ellei tilannetta itse koe, ei sitä tule helposti ajatelleeksi miten hankalaa näitä neuvoja on noudattaa. Ei kiusatulle ole kovinkaan helppo ratkaisu luopua kaikesta ja vaipua maan alle välttääkseen kurjia tilanteita. Moni meistä tarvitsee puhelinta töissään eikä kiusaaja välitä pommittaako hän työpuhelinta vai sitä yksityistä. Monikaan meistä ei halua sanoa asiakkaalle, yhteistyökumppanille taikka työnantajalle, ettei katso puhelintaan häirinnän vuoksi kuin satunnaisesti. Sitä työpuhelinnumeroa kun harvoin voi vaihtaa salaiseksi. 

Sitten se muutto paikkakunnalta. Kuulostaa äkkiseltään helpolta ratkaisulta, mutta… Kiusatulle on erittäin tärkeää saada pitää verkosto johon tukeutua kun häirintä uhkaa. Muutto kotoa tarkoittaisi, että jälkeen pitäisi jättää sukulaiset, ystävät, työ/koulu/päiväkoti ja harrastukset. Siis niin kiusatun kuin perheen lastenkin tulisi luopua kaikesta tutusta.  Kehen kiusattu tukeutuu kaukana kotoa? Mitä kun turvaksi ja lohdutukseksi pitäisi soittaa joku läheisistä ja läheiset asuvatkin monen sadan kilometrin päässä? Se ei ole lapsillekaan hyväksi kun lähellä ei enää olekaan tuttuja ihmisiä. 

Hälytyslaitteet ovat tietysti turvaa lisäävä tekijä, mutta eivät nekään lopeta kiusaamista. Sitkeimmät kiusaajista eivät hätkähdä vartijafirman tarroja ikkunoissa eivätkä pelästy edes vartijoiden saapumista paikalle. Useimmiten tämä tietää vain runsasta rahan menoa ja ehkä, jos hyvä tuuri käy, hetken turvaa. Ongelmaa ei tämäkään siis poista. 

En halua pahoittaa kenenkään mieltä ketä neuvoja on halunnut antaa. Arvostan sitä, että meistä huolehditaan ja on ihanaa että niin monet haluavat auttaa. Eikä kukaan vilpittömästi apuaan tarjonnut ole edes loukkaantunut kun olen kertonut miten näitä neuvoja on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta noudattaa. Nämä kun ovat vain asioita joita ei ole tullut pohdittua ennen kuin sattuvat omalle kohdalle. Ja eivät ne neuvot missään nimessä turhia ole olleet. Niiden myötä olen saanut paljon arvokkaita vinkkejä ja osannut laatia ympärillemme laajan tukiverkoston ja parantaa perheemme turvallisuutta.

Tosin, nyt täytyy myöntää, tuo kehotus rauhaan jättämisestä saa kyllä pelkästään sen huvittuneen hymyn huulille. Olen kohta jo parin vuoden ajan elänyt kännykkä kämmeneen lähes liimattuna ja pelännyt ja paennut. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki olisi ollut sillä vältettävissä, että yksinkertaisesti olisin todennut: ”Jätä minut rauhaan.” Eli kun seuraavan kerran kiusaajani näkyy kotimme edessä, menen vain ja totean nämä kolme sanaa ja saan helpottuneena myöntävän vastauksen? Pitäisikö tämä sama kertoa kaikille naisille jotka nukkuvat pesäpallomailan kanssa että hei ei hätää, jos joku ilmestyy sängyn viereen, kerro vain hänelle että toivot hänen lähtevän. Näinköhän se sujuisi? 

Siis, sen verran perun sanojani, että kaikki neuvot eivät ole arvokkaita. Äsken mainittu oli asian vakavuuden vähättelyä eikä siis oikeastaan neuvo lainkaan. Järkevä ihminen ei aloita kenenkään vainoamista eikä järkevän ihmisen kanssa edes tarvitse tällaisista asioista keskustella. Jos eroon liittyy vainoamista, ei edellytyksiä normaalille keskustelulle edes ole. Tätä "neuvoa" en siis arvosta ja uskallanpa väittää, ettei lisäkseni kukaan muukaan vainoamisen kohteeksi joutunut. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön. Edelleen olen sitä mieltä, että olen saanut useita arvokkaita vinkkejä arjen hetkiimme.

Toisaalta kun asiaa ajattelee, kaikki tuo äskeinen pohdinta oli tavallaan turhaa. Tai ei ehkä ole mutta pitäisi olla. On väärin, että kiusatun pitää nähdä kaikki tämä vaiva kun jokaisella pitäisi olla oikeus omaan turvalliseen elämään. Ehdotankin kaikille uutta asennetta: Uhria tulee suojella kiusaajalta. Kaikilla tulee olla oikeus rauhalliseen ja turvalliseen kotiin ja perhe-elämään. 

Ja sitten vielä hieman tilastotietoja, olkoonkin tylsää luettavaa: 

Sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä päätti 17.1.2012 tehdä selvityksen perhe- ja lastensurmien taustoista kymmenen vuoden ajalta. Selvityksen perusteella surmia yhdistäviä taustatekijöitä olivat parisuhteen ongelmat, erotilanteeseen liittyvä kriisi ja vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmat. 

MTV3:n uutisten mukaan viimeisen vuoden sisään on Suomessa tehty seitsemän perhesurmaa.
 

Tasa-arvotiedon keskuksen mukaan vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä kuoli nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Henkirikoksia edeltää usein osapuolten välinen väkivaltahistoria. Vuosien 2002–2007 tietojen mukaan aiempi väkivalta on yleisintä parisuhteisiin liittyvissä henkirikoksissa. Niistä peräti puolessa oli esiintynyt fyysistä väkivaltaa jo aiemmin. Säännönmukaisesti väkivaltainen osapuoli suhteessa oli ollut rikoksen tekijä eli mies. Henkirikoksiin johtaneet parisuhteet ovat lähes yksinomaan heteroseksuaalisia. Tarkastelukaudella 2002–2009 kuoli viisi miestä samaa sukupuolta olevan nykyisen tai entisen kumppanin uhrina.

Erotilanteet ovat merkittävä väkivaltariski naisille. Vuosina 2003–2009 parisuhdetappokuolleisuus eroamassa olevilla tai vastaeronneilla naisilla oli ainakin kymmenkertainen verrattuna parisuhteessa elävien naisten kuolleisuuteen.

Kun näitä lukee, tulee väkisinkin huoli siitä ymmärretäänkö asian vakavuus. Kuinka monta onnetonta kohtaloa tarvitaan lisää, ennen kuin vainoamiset otetaan tosissaan?

Lopuksi, varmistaakseni todistettavastikin, että olen sitä hölmöistäkin hölmöintä neuvoa kokeillut: Haluan, että lasteni ja minun vainoaminen loppuu. En halua, että minua kiusataan tai tarkkaillaan millään tavoin. En halua enää kertaakaan nähdä kiusaajaani pihallani, en kotimme edessä, en kaupassa enkä missään muuallakaan. Sattumia varmasti on, muttei jatkuvasti.

Haluan lapsilleni ja minulle rauhan.

Lähestymiskiellon korkea kynnys

Elämääni täyttää edelleen kiusaajani jatkuvat yhteydenotot ja tarkkailut. Vielä pahempaa on miten lapseni yhä uudestaan ja uudestaan joutuvat tätä sietämään. Koemme jatkuvaa kiusaamista ja kaikki ympärillämme ovat voimattomia auttamaan. Läheiset tukevat, mutta eivät voi tehdä muutosta. Kiusaajani yhteydenotot viestein ja sähköpostein vielä kestäisin mutta jatkuvat tapaamiset vievät välillä pahasti voimia. Useasti olemme samaan aikaan kotini lähellä, välillä olemme osuneet samaan aikaan kauppaan.

Yritin kuukausi sitten uusia lähestymiskiellon, mutta kiellon määräämisen kriteerit eivät täyttyneet. Kiusaajani väitti kaikkia tapaamisia sattumiksi ja eihän minulla muusta näyttöä ollut. Näistä tapaamisista kun ei jäänyt jälkiäkään kuin muutaman kerran. Vakavan häirinnän tai rikoksen uhka jäi tämän vuoksi näyttämättä. Vaikka pelkästään tekstiviestejäkin oli edellisen lähestymiskiellon aikana tullut 81 kpl, oli useimmat näistä puettu ns. asialliseen muotoon ja minun oli vaikea osoittaa niiden tarpeettomuutta. Näitä ”sattumia ja asiallisia viestejä” en edelleenkään saa millään loppumaan.

Olen myös itse liian tehokkaasti torjunut häirintää. Uskomatonta todeta, mutta näin todella on. Huolehtiakseni perheestäni, olen laatinut ympärillemme organisaation josta suojelupoliisikin voisi olla ylpeä. Olen varautunut kutakuinkin kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Nämä vinkit laitan nyt eteenpäin ja toivon niistä olevan hyötyä myös muille.

Perheen puhelimet pysyvät ladattuina ja kulkevat mukana, jotta apua on soitettavissa milloin tahansa ja missä tahansa. Varmistan, että lasten puhelimet ovat päällä ja yön aikana sängyn vierellä yöpöydällä. Ellei lapsille halua kertoa todellista syytä puhelimien läsnäoloon, voi heille selittää tämän vaikkapa siten, että näin harjoitellaan heräämistä ja aamutoimia itsenäisesti, ilman äidin apua. Selitys toimii luonnollisesti vain, jos muistaa sen herätyskellonkin lapsen puhelimeen päälle laittaa.

Hätänumero löytyy minulta pikanäppäimistä. Tämä tuli todettua tarpeelliseksi, kun huomasin, ettei paniikkitilanteessa onnistu helpolla neljän näppäimen painallus. 1-1-2-luurinkuva oli usein niin vaikea yhdistelmä tärisevillä sormille, että puhelin ehtikin lähteä käsistä ja ilmalentoon ennen yhteyttä hätäkeskukseen. Tämä vinkki tuli itse asiassa terapiakeskus Pilarista. Yksinkertainen asia, joka vain ei tullut itselle mieleen, mutta josta on sittemmin ollut paljon apua. Suosittelen.

Oma puhelin kulkee minulla aina mukana. Yöt se nukkuu tyynyn alla ja kylpyhuoneessakin se käy. Kun ei ole hetkeäkään ilman, ei se voi tarpeen tullen olla väärässä paikassa.

Hälytysketjuun kuuluu ystäviä, sukulaisia ja naapureita, niin kotona kuin mökillä. Kaikkia ei tarvitse itse soittaa läpi vaan ketju vie eteenpäin. Ystävät ovat valjastaneet ketjuun jopa lähellä asuvia ystäviään ja läheisiään. Tällä tavoin meillä on apua saatavissa ympäri vuorokauden, siis muiltakin kuin viranomaisilta.

Ensimmäistä kertaa koin järjestelyni negatiivisen puolen lähestymiskielto-oikeudenkäynnissä. Koska itse omilla toimillani olin huolehtinut perheemme turvallisuudesta tehokkaasti, ei häirintä ollut enää niin uhkaavaa, että lähestymiskiellon kynnys ylittyisi. Olin itse onnistunut eliminoimaan rikoksen ja vakavan häirinnän uhan. Tehokkuuteni tässä veikin tavallaan väärään suuntaan. Tietysti vain tavallaan, sillä pääasiahan oli turvallisuuden saavuttaminen. Yhtä kaikki tämä oli turhauttavaa todeta! Oikeuslaitosta en tästä syytä, päätös perustui lakiin. Eduskunnan säätämään lakiin. Jäinkin miettimään, millä tavoin kansanedustajat herätetään huomioimaan tällainen epäkohta ja saadaan tarvittavat lakimuutokset aikaan.

Kaikilla tulee olla oikeus turvalliseen kotiin ja elämään ilman kiusaamista, eikä missään nimessä torjuntayritykset saisi tulla kiusaajan hyödyksi. Päinvastoin, kuten vakuutusyhtiöt kannustavat omaehtoiseen rikollisuuden ehkäisyyn, tulisi lainsäätäjänkin meitä tähän kannustaa. Ei ole kenenkään etu, että omasta ja perheen turvallisuudesta huolehtiminen vähentää lainsäätäjän mielestä yhteiskunnan tarpeen huolehtia meistä. Häirinnän yritys pitäisi olla yhtä vakavaa kuin onnistunutkin häirintä. Kiusaamisen osalta on asiaan mahdollisesti tulossa ainakin jonkinlainen ratkaisu, jos ehdotus vainoamisen saattamisesta rikoslakiin toteutuu. Kyseiselle pykälälle ainakin on tarvetta.

Matkalla käräjäoikeudesta kotiin kiusaajani antoi muutaman ivallisen hymyn ja peukun noston saatuaan ilmeisesti omasta mielestään lisäluvan kiusaamiselleen. Luonnollisestikin minua sillä matkalla seuraten ja tehden selväksi ettei mikään tule muuttumaan. Tämän jälkeen on seuraaminen saanut jo uusia muotoja: minua tarkkaillaan kotini edustalla autosta käsin. Ilmeisesti lähestymiskiellon päättymisen myötä on hän antanut itselleen luvan tarkkailla minua entistäkin näkyvämmin. Enää ei tarvitse hiippailla puskissa vaan voi tulla rohkeasti autolla kotini edustalle. Kerran ajaessani ystäväni kanssa kotiin tuli hän autolla vastaan. Asun toki päättyvän kadun päässä mutta varmasti tämäkin oli vain sattumaa. Ehkä hän eksyi etsiessään jotain muuta osoitetta?

Nyt olen siinä tilanteessa että kiusaamiset tulevat jatkumaan, tämän olen jo todennut. Mutta olenhan minä voimakkaampi, edelleen. Minua ovat tukemassa ystävät ja sukulaiset. Myös työkaverit ja monet muut, jopa tuntemattomat, tukevat minua ja kannustavat jaksamaan. Toki näillä voimin selviän, vaikka joskus välillä vaikealta tuntuukin.

 

Halloween-muistoja

Pienikin askel vie eteenpäin

Miten väkivaltaisesta suhteesta pääsee eroon? Miten osata luovuttaa? Saamieni kysymysten myötä olen pohtinut ja miettinyt ja taas uudelleen pohtinut ja miettinyt miten osaisin vastata ja vieläpä vastata mahdollisimman hyvin. Siis niin hyvin että kuulijakin jotain ymmärtäisi ja jopa hyötyisi vastauksestani. Sehän kun on vertaistuen yksi tärkeistä tarkoituksista, jakaa neuvoja omien kokemusten pohjalta.

Vaikea tehtävä, sillä yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei ole ja samat neuvot eivät kaikille päde. Joku voi haluta romuttaa koko asetelman kerralla. Matkalla poliisilaitokselle rikosilmoitusta tekemään kuljetaan asianajotoimiston kautta ja seuraavaksi postiin muuttoilmoitusta tekemään ja illalla jo nautitaan uuden kodin rauhallisesta tunnelmasta samalla kirjoitellen osoitteenmuutoskortteja. Tässä vaiheessa on jo ex-puolison tiedot poistettu niin meilistä kuin puhelimesta ja melkeinpä ajatuksistakin. Joku toinen haluaa edetä pikkuhiljaa aloittaen parisuhdeterapiasta ollakseen ehdottoman varma ratkaisustaan ja käyttää aikaa pohdintaan. Väliin mahtuu monta tapaa, joista kukin voi valita omansa. Tärkeintä on, että väkivalta loppuu. Ellei se lopu nopeasti, voi yrittää vähän hitaammin.

Kaiken muuttaminen kerralla ei ole helppo tehtävä eikä sen pidäkään olla tähtäimenä jos tapa ei hyvältä tunnu. Muutoksen voi aloittaa askel kerrallaan, vaikkapa kertomalla ensin hyvälle ystävälle mitä kodin seinien sisällä tapahtuu. Sen jälkeen voi seuraavana päivänä kertoa toiselle ystävälle. Siinä olikin jo kaksi tärkeää askelta.

Perheväkivalta on tilanne johon ei kannata jäädä yksin. Kertomalla läheisille saa tukea ja lisävoimia. Niin, ja tuskin se uutisena heille tulee. Ystävät tietävät, ainakin useat heistä. He myös haluavat tietää ja haluavat auttaa. Sitä vartenhan ystävät ovat.

Itselläni kynnys kertoa oli aivan liian korkealla. Häpeän tunteet ja pelko entistä puolisoa kohtaan tuhosivat monta hyvää yritystä. Useasti suunnittelin miten kerron ystäville ja läheisille. Välillä laadin luonnoksia meiliin, välillä kertailin niitä päässäni. Monta luonnosta tuli laadittua ennen kuin lopulta avauduin. Ei se ollut helppoa mutta kannatti. Ja turhaan olin sitä kynnystä miettinyt. Kyllä ne ystävät todellakin sen tiesivät. Ketkä eivät tienneet, sen vähintäänkin aistivat. Paha oloni oli näkynyt. Kovinkaan yllättyneitä kommentteja ei tarvinnut siis vastaanottaa. Legendaariset tarinat kompastumisista eivät olleet menneet läpi. Mikä tärkeintä, kertominen kannatti. Sain tukea ja voimaa ja jaksoin taas eteenpäin.

Jos et vielä tiedä miten edetä, niin aloita vaikka tästä askeleesta: Kerro yhdelle ystävälle. Tämän jälkeen kynnys ottaa seuraava askel on jo paljon lähempänä. 

 

Vertaistuki- ja keskusteluryhmä perheväkivallan uhreille

Vertaistukitoiminta lähti viimeinkin käyntiin. Facebook-yhteisöön on perustettu keskusteluryhmä, joka on tarkoitettu perheväkivaltaa kohdanneille naisille. Ryhmään ovat tervetulleita niin väkivaltaisessa suhteessa elävät kuin siitä jo irtaantuneet. Ryhmän tarkoituksena on jakaa kokemuksia ja tunteita sekä tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin. Sivusto tarjoaa lisäksi tärkeän mahdollisuuden kysyä neuvoja ja saada tukea itselleen.

Ryhmään voi liittyä ottamalla yhteyttä sähköpostiosoitteeseen miafitnessblog@gmail.com. Ryhmä on salainen, joten sen olemassaolo näkyy vain ryhmään kuuluville jäsenille. Keskustelut käydään luottamuksella ja jäsenyyskään ei näy muille kuin ryhmäläisille.

Tervetuloa mukaan!

Liian hyvää ollakseen totta

Takana on hieman erilainen viikko. On ollut hautajaisjärjestelyjä ja ikävöintiäkin. Spotifyssa on rokin sijaan soinut Bachin urkumusiikki  ja pianon ääreltä löytyy Chopinin hautajaismarssi kun olen pohtinut musiikkia hautajaisiin. Kiusaajanikin on muistanut ilmoittaa olemassaolostaan. Rauhallista suruaikaa ei siis ollut tarjolla. Blogikin jäi hetkeksi taka-alalle näiden ajatusten myötä.

Arki kuitenkin rullaa eteenpäin. Illat täyttyvät lasten harrastuksista ja toisinaan olo on kuin taksikuskilla. Kauhutiistai lienee pahin. Keskustaan partioon puoli kuudeksi, toiselle puolen kaupunkia telinevoimisteluun seiskaksi, keskustaan joukkuevoimisteluun seiskaksi, partiosta seiskalta kotiin, telinevoimistelusta kasilta kotiin, joukkuevoimistelusta puoli ysiltä kotiin. Paria etappia ovat sentään hyödynnettävissä vaikka kauppakäynnillä, mutta puolen tuntia kun pitää käyttää 10 minuutin matkaan, alkaa olla jo kankeaa. Mihinkään ei siinä ajassa ehdi mutta toisaalta aikaa jää liikaakin vain autolla ajeluun. Toisinaan kulkeekin läppäri mukana ja teen odotellessa töitä. Kunnianhimoisena vielä ilmoitin itseni ja kirppusen omiin jumppiimme kuudesta seiskaan. Jälkimmäinen setti on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi niinä iltoina jolloin isovanhemmat eivät ehdi kuljetusapuun.

Onneksi muut illat ovat sentään seesteisimpiä eikä arki näin kiireistä joka päivä ole. Joskus siltikin tulee mietittyä onko harrastuksia jo liikaa, mutta ne ovat ohiliitäviä ajatuksia. Löytyyhän setistä myös partiota ja pianotuntia, mutta pääasiassa harrastukset ovat liikuntaa eri muodoissaan. Jos lapset oma-aloitteisesti haluavat liikkua monta kertaa viikossa, haluan heitä siihen kannustaa. Olenkin kiitollinen tukiverkostostani ja kiitän sydämestäni mammaa, mummua ja vaaria. He hoitavat neljää tyttöäni, kuljettavat harrastuksiin ja vapauttavat minut välillä omiinkin harrastuksiin. Ilman heitä en pärjäisi eikä arki luistaisi. En halua kuvitellakaan elämäämme ilman avuliaita isovanhempia vaikka itseni logistiikka-alan itseoppineeksi ammattilaiseksi jo lähes tunnenkin.

Mitä blogiini tulee, olen saanut runsaasti yhteydenottoja sekä kirjoituspyyntöjä ja lukijamääräni nousee vauhdilla. Vaikka aihe on vakava, iloitsen siitä, että se saa koko ajan lisää huomiota. Sitähän muutoksiin tarvitaan: paljon apua ja yhteistyötä. Yksin on vaikea saada suuria muutoksia aikaan. Minua on pyydetty puhujaksi, vertaistueksi, asiantuntijaksi ja projekteihin mukaan. Asian tärkeyteen on siis havahduttu.

Yksi esille noussuista aiheista on, miten ja miksi olen päätynyt väkivaltaiseen suhteeseen ja miksi en ole vain lähtenyt pois kun väkivaltaa ilmeni. Ihmetystä aiheuttaa, miten en havainnut merkkejä ajoissa ja miten en poistunut kun niitä ensimmäisen kerran lopulta havaitsin. Tämähän on asia jota itsekin olen usein pohtinut ja helppoa vastausta ei tähän ole minullakaan tarjota. Miten päädyin omaan pelottavaan tilanteeseeni, on monen tekijän summa. Näitä tekijöitä pohdin varmasti vielä useammassakin kertomuksessa. Yhteen tarinaan ne kun eivät mahdu.

Vanha sanonta kuuluu, että jos jokin asia tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, niin se todennäköisesti ei olekaan totta. Sanonta kuvaa hyvin suhteemme alkua. Ei minulle kukaan ehdottanut väkivaltaista suhdetta, ei pahoinpitelyjä eikä mitään pahaa. Tokihan olisin alkumetreillä osannut niistä kieltäytyä. Tuossa vaiheessa en osannut kuvitellakaan mitä elämä vielä tuo tullessaan; miten prinsessamainen elämä muuttuukin pahoinpitelyn valtakunnaksi.

Alussa olin todellakin se prinsessa: täydellinen, kaunis, ihana, lumoava. Sain osakseni valtavasti kauniita sanoja ja ihailua. Joskus tulin miettineeksi, että voiko tämä olla edes todellista mutta päätin uskoa että on. Joskus vitsailinkin maan pinnalle tiputtamisesta. Oikeasti en osannut nähdä metsää puilta vaan taisin aika sokeasti luottaa aitoon rakkauteen. Kukapa sellaista nyt haluaisikaan epäillä. Oli yksinkertaisesti niin ihanaa tuntea hellyyttä ja rakkautta etten halunnut harkitakaan mitään muuta vaihtoehtoa. 

Kertaalleen jo avioeron kokeneena halusin myös uskoa yrittämiseen ja tahdonvoimaan. Päätin, etten tällä kertaa luovuta vaan teen mitä tahansa saadakseni suhteen toimimaan. Tuntui, että kaikkialla toistettiin sitä miten parisuhteen eteen pitää tehdä töitä ja antaa kaikkensa. Toistettiinhan tätä samaa jatkuvasti minulle kotonakin. Ei saanut siis luovuttaa. Niinpä en aikonutkaan.

Tällä yhtälöllä oli sitten se karmaiseva lopputulos. Siis kun en nähnyt asian todellista laitaa ja olin niin päättänyt olla epäonnistumatta. Siinä kohdin ei jäänyt tilaa ajatukselle, että tällä kertaa olisikin pitänyt luovuttaa. Osansa yhtälölle antoi kiltti ja ehkä hieman alistuva luonteeni. Olen aina ajatellut, että ihmisille pitää antaa uusia mahdollisuuksia. Enhän itsekään haluaisi hyljätyksi ensimmäisen virheen tullen, enkä edes useamman virheen jälkeen. Kukin meistä varmasti toivoo, että virheistä huolimatta uusia mahdollisuuksia tulee ja rakkautta edelleen saa. Tämän ajatuksen myötä pidin sinnikkäästi kiinni siitä, että vaikka kuinka pahoja asioita tapahtuisi, minä en hylkää. Pysyn rinnalla, autan ja kannustan. Tästä periaatteesta pidinkin sitten turhan lujaa kiinni.

En myöskään pidä kenenkään mielen pahoittamisesta vaan annan helposti periksi jotta sopu säilyy ja kaikki ovat onnellisia. Enkä osannut varautua pahuuteen. Olinhan elänyt luulossa, että ihmiset ovat kilttejä, kunhan olen itse heille kiltti. Niin se oli toiminut siihen asti elämässäni.  Sinnikkäästi jatkoin yrittämistä ja kesti pitkään ennen kuin tajusin luovuttaa. Enkä siihen tulokseen ihan yksin päätynytkään, vaan tarvitsin paljon tukea ja kannustusta sen päätöksen aikaansaamiseen. Onnekseni sitä tukea runsaasti sain. Väkivalta ei ole asia, jonka vuoksi tulee kerta kerran jälkeen antaa uusia mahdollisuuksia.