Tervetuloa vertaistukiryhmään!

Seuraava tapaaminen on tiistaina joulukuun 2. päivänä klo 18.00 vanhassa tutussa paikassa Turussa Luolavuorentiellä (Luolavuorentie 7b). 

Joulukuun aiheena on oma jaksaminen ja miten sitä voi edistää eri tavoin. Henkistä hyvää oloa voi parantaa hankkimalla apua ja terapiaa. Liikunta edistää myös henkistä hyvinvointia ja saa oloa virkeämmäksi. Musiikilla on monelle terapiaa vastaava vaikutus. Mikä kenellekin toimii parhaiten, siitä kuulemme vinkkejä ensi viikolla :)

Ryhmään ovat tervetulleita kaikki perheväkivaltaa ja vainoamista kokeneet/kokevat naiset.  Aihealueet vaihtelevat mahdollisuuksien mukaan ja alustajiksi tulemme kutsumaan eri viranomaistahoja poliisista sosiaalityöntekijöihin ja terveydenhoitoalalta. Kokemusasiantuntijoita kutsumme kertomaan omista kokemuksista ja toki ryhmässä keskustellaan kustakin aiheesta ryhmän jäsenten kesken, tietenkin ehdottomalla luottamuksella.

Etukäteisilmoittautumisia ei tarvita, mutta jos jokin tapaamisten osalta mietityttää, ota toki yhteyttä: miafitnessblog(at)gmail.com. Tässä myös linkki tapaamispaikan osoitteeseen: http://www.fonecta.fi/kartat/Luolavuorentie+7B,+20810,+Turku Parkkipaikkoja on Luolavuorentieltä haarautuvan Käpytien varrella.

Lämpimästi tervetuloa vertaisryhmän tapaamisiin! 

Memory Lane: Mamma ja Pappa

Iso-Mamman kuolemasta on tänään kaksi vuotta. Ikävä on vieläkin, mutta sattuva ikävä on jo ohi. Iso-Mamma tarvitsi jo leponsa ja olisi ollut itsekästä meidän muiden toivoa muuta. Toki edelleen saan kyyneleet aikaan kun muistelen Mamman viimeistä päivää http://miafitness.blogspot.fi/2012/10/isomamman-viimeinen-paiva.html

Kaksi vuotta nyt ei kovin pitkä aika vielä olekaan, mutta... Pappan kuolemasta tulee muutaman päivän päästä 30 vuotta. Se vuosimäärä tuntuu jo oudolta. Kuitenkin muistan niin paljon kaikkea ja niin monta pientä yksityiskohtaa. Pappaa tosin pitääkin "vain" muistella sillä hän ei valokuviin suostunut. Periaatteen miehenä juoksi aina kameraa karkuun :) Alla siis sangen harvinainen otos lapsuuden kodistani ja lienee ajankohdaltaan jotain 70-luvun puoliväliä päätellen pappan kyljessä olevasta pikkutytöstä. Se pikkutyttö halusi aina olla siellä missä pappakin :)

Kauniita muistoja ja tämä päivä meillä uppoudutaan niihin <3

Tervetuloa perheväkivalta-aiheiseen vertaistukiryhmään!

Edelleen tuen tarpeessa olevia meillä riittää. Valitettavasti tässä on työ mikä ei koskaan lopu. Tapaamme jälleen Turussa Luolavuorentiellä (Luolavuorentie 7b) ja ensimmäinen tapaaminen on tiistaina lokakuun 28. päivänä klo 18.00.

Ryhmään ovat tervetulleita kaikki perheväkivaltaa ja vainoamista kokeneet/kokevat naiset.  Aihealueet vaihtelevat mahdollisuuksien mukaan ja alustajiksi tulemme kutsumaan eri viranomaistahoja poliisista sosiaalityöntekijöihin ja terveydenhoitoalalta. Kokemusasiantuntijoita kutsumme kertomaan omista kokemuksista ja toki ryhmässä keskustellaan kustakin aiheesta ryhmän jäsenten kesken, tietenkin ehdottomalla luottamuksella.

Lokakuun aiheena on turvakodin tarjoama tuki ja aiheesta meille tulee kertomaan Turun turvakodin perheterapeutti ja psykoterapeutti Aija Aaltonen.

Etukäteisilmoittautumisia ei tarvita, mutta jos jokin tapaamisten osalta mietityttää, ota toki yhteyttä: miafitnessblog(at)gmail.com. Tässä myös linkki tapaamispaikan osoitteeseen: http://www.fonecta.fi/kartat/Luolavuorentie+7B,+20810,+Turku Parkkipaikkoja on Luolavuorentieltä haarautuvan Käpytien varrella.

Lämpimästi tervetuloa vertaisryhmän tapaamisiin!

Mä tykkään juosta!

Kesä tuli kesä meni. Blogia en ole ehtinyt päivittää mutta työ perheväkivaltaa vastaan jatkuu. Itse asiassa tämä on ollut kiireisin kesä niin töiden, väkivaltatyön kuin vähän muidenkin asioiden puolesta. Samalla myös valtavan kiva kesä, ehkä paras vuosikausiin. 

Yksi monista kivoista jutuista on innostuminen juoksemaan. Liikkuahan olen tykännyt aina vaikka elämä välillä vei suuntaan jossa liikkuminen jäi. No sitä ei onneksi ollut turhan vaikeaa löytää takaisin. Uiminenkin tuli varvasmurtuman myötä kuvioihin, nykyään uin jopa meressä! Kuntosalilla tykkään käydä, rullaluistelu on uusi laji johon rakastuin, laskettelu nyt tietty on ihan parasta. Mutta juokseminen, no-no-no. Tai näin ennen ajattelin, mutta nykyään minut löytää lenkkipolulta lähes joka päivä. Joskus kilpaurheiluaikoina lajikauden ulkopuolella lenkit olivat kyllä suurinta pakkopullaa mitä muistan. Anteeksi vaan valmentajat: Kaikki muu oli kivaa, mutta ne lenkit… 

Nyt olen ihastunut (addiktoitunut?) siihen lajiin niin paljon, että kutakuinkin joka ilta on minun juoksemaan päästävä. Siis vaikka olisin jo ollut uimassa ja rullaluistelemassa saman päivän aikana niin siltikin energiaa riittää vielä pururadalle. Ei hullummin naiselta, joka vajaa neljä vuotta sitten harjoitteli uudestaan kävelemään. Tänään sitä pururadan pimeässä tunnelmassa mietinkin pitkästä aikaa. Silloin surkeana sairaalapedissä liikkumiskyvyttömänä ei tullut mieleenkään että joku päivä vielä harrastan liikuntaa, vieläpä juoksemista. Muistelin sitä kun kädet eivät toimineet edes sen vertaa, että syömään olisi pystynyt ja kun jalat eivät liikkuneet edes sen sentin vertaa, että olisivat liikahtaneet. Elämä tuntui aika hauraalta ja synkältä tuolloin ja toisinaan ne ajatukset niissä jutuissa käy. Toisinaan niitä tuntuu tarpeelliselta miettiä. Mutta... nyt käyn innokkaasti lenkkeilemässä, ihmeisiin siis pystyy kun oikein kovasti yrittää. Vau minä! Vaikka itse sanonkin :)

Mainittakoon nyt kuitenkin, että lyhytjänteisyyttäni teen paljon pikalenkkejä joten ei tässä mitään triathloneja sentään joka päivä vedetä eikä aina niin tehokkaitakaan… Tänään innostuin lähtemään illaksi rullaluistelemaan, tai niin luulin ja yritin. Autoon päästyäni alkoi sataa vettä, joten päätin että menenkin juoksemaan ja käännyin takaisin kotiinpäin. Minun taidoillani kun ei sadekeleillä luistella. No, sade lakkasi ja käänsin nokan uudelleen kohti luistelupaikkaa. Seuraavissa liikennevaloissa alkoi ripottamaan vettä auton ikkunaan. Päätin, että menen sittenkin juoksemaan ja kun kerran jo autolla liikkeellä olin, voisin kokeilla jotain muuta kuin kotipururataa. No sittenhän alkoi sataa vettä jo kovemmin ja käännyin taas kotia kohtia.. Kotiportin kohdalla satoi vain vähän ja tunsin itseni jo ihan hölmöksi ja laiskaksi, niin ohitin kotiportin (jo toistamiseen tänään naapurien mietittäväksi) ja ajoin pururadalle urheilupuistoon. Kivaahan siellä oli pienessä tihkussa juosta. Niin ja sangen nostalgista muistella niitä pakkopulla-aikoja ;) Tosiasia kuitenkin mun tehokkuudesta on, että auto sai tänään enemmän lenkkeilyä kuin minä :)

Seuraavaksi postausta seuraavasta vertaistukiryhmästä Turussa 28. lokakuuta!

Ylpeä lenkkeilijä

#satasyytäollaonnellinen #95 Miten syödä croissant?

Taas opin tänään jotain uutta: Miten syödä croissant?

Siitä kuuluu haukata pala päästä, sen jälkeen sisään työnnetään kinkkuviipale tai kaksi ja sitten vain nautitaan :)

#satasyytäollaonnellinen #94 Saaristolaismaalaiselämää ja eläimiä

Kyllä maalla on vaan niin mukavaa ja leppoisaa, välillä vauhdikastakin. Vilskettä riittää mutta ei sellaista kuin kaupungissa. Lapsia on paljon ja eläimiä. Niitä eläimiä onkin sitten tosi paljon. 

Aamuinen lenkki oli sangen värikäs. Seurana oli sata paarmaa ja muita ötököitä. Perhosia ainakin toiset sataa, varmaan enemmän. Supikoira tuli yllättäen kaislikon reunasta polulle ja täisi jäädä noin askeleen päästä potkaisusta. Vähän pelästyin itsekin mutta kyllä se supi taisi olla se ketä ne suuremmat traumat sai. Tähän mennessä olen nähnyt pihalla vain lyllertäviä versioita supista, mutta nyt näin miten ne osaavat juosta. Ja todella kovaa :D

Polkua reunustaa kaislameri ja koko ajan siellä kuhisee. Voin vain kahinan kovuudesta päätellä kuka minua milläkin kertaa pelästyi...

Lehmät on ihan oma lukunsa, täällä kun on paljon karjaa. Ne möllöttävät päivästä toiseen pelloilla, mutta kun niiden lähelle tulee ne kiinnostuvat. Tuli sekin selvitettyä, että kun niiden ohi juoksee, ne juoksevat. Olo oli kuin jäniksellä vinttikoirakisoissa kun 40-päinen karjalauma lähti raviin kanssani. Hyvin kyllä kirittivät vaikka se jäniksen homma pitäisi olla.. Onhan karjan ja polun välissä toki paimenaita, mutta kun monta tonnia karjaa laukkaa vierellä niin että maa tömisee, alkaa tuo kahden millin rautalanka näyttää aika toivottaman ohuelta seitiltä. Mielenkiintoisempaa kuin kaupungin pururadoilla :)

 

#satasyytäollaonnellinen #93 Keskiaikaiset markkinat

Kaikenlaiset kesätapahtumat ovat kivoja. Keskiaikaisilta markkinoilta löytää vaikka mitä kivaa: lampaita, karusellia, monenlaisia tapahtumia.

 

#satasyytäollaonnellinen #92 Prinsessoille prinsessa-aamiainen

Prinsessoja on aina kiva hemmotella ja saada heidät tuntemaan itsensä kuninkaallisiksi :)

 

#satasyytäollaonnellinen #91 Onnellisia lapsia Lintsillä

En ole mikään sirkushuvien kannattaja vaan haluan lasten kanssa perusarkea ja yksinkertaisuutta. Käpylehmiä hypersuperlelujen sijaan, mökkeilyä mieluummin kuin elämysmatkoja. Kesäillat ovat menneet lauta- ja palapelien parissa ja tietsikka pysynyt kiinni useat päivät. (Niinpä sitten onnellisuuspäivityksetkin taas laahaavat perässä.)

Vaikka vanhanaikainen äiti olenkin, täytyy välillä innostua nykyajasta.. Niinpä päätimme lähteä Lintsille lasten toivomuksesta pitkästä aikaa. Päivävalinta osui Suomen sateiseen kesäpäivään eikä nyt niin kovin lämmintäkään ollut. Kivaa oli!

#satasyytäollaonnellinen #90 Ykkösprinsessani on lukiolainen

Yhteishaun tulokset ilmestyivät tänään ja nyt olen ylpeä lukiolaisen äiti. Ensimmäinen vauvani on kohta aikuinen. Hassua kun juurihan vasta itsekin kirjoitin..

#satasyytäollaonnellinen #89 Abba-ilta

Ilta meni tanssien vuoroin pihalla ja vuoroin sisällä kakkosprinsessan toimiessa dj:nä. Abbaa se sitten oli..

Dancing queens

#satasyytäollaonnellinen #88 Keinu ja riippukeinu

Kesän ajanvietteet asennettu :)

 

#satasyytäollaonnellinen #87 Sisaruspeti

Kaikki prinsessani (koiraa myöden..) samassa pedissä tuhisemassa. Vaikka yöunia arvostankin, ei pieni valvominen tällä seuralla haittaa.

#satasyytäollaonnellinen #86 Prinsessojen iltakävely

Äiti ja neljä prinsessaa ja iltakävely kyläkauppaan jätskille. Muuta ei onneen tarvita :)

#satasyytäollaonnellinen #85 Aamukahvi ja aamukaakao leikkimökissä

Mitä jos?

Aamun aikaisilla hetkillä, yksin hereillä, ehtii tuumia kaikenlaista. Tuhinaa kuuluu ja saa rauhallista aikaa yksin. Ihan paras hetki tehdä vaikkapa töitä. Samalla tosin tulee mietittyä monta muutakin asiaa. Juuri tänä aamuna vääjäämättä palaa mieli eiliseen, jälleen yhteen kohtaamiseen pahoinpitelijäni kanssa.

Näitähän siis vain tulee koko ajan lisää. Eilen osituskokousta, jälleen. Miten sitäkin joku on kyennyt venyttämään jo 3,5 vuotta erosta? Uusia vaatimuksia kun löytyy. Toki niitä tarvitaan, ne kun ovat enää ainoa tapa saada minua paikalle. No mutta siihen eiliseen. Tapanani on näissä tilanteissa ollut olla paikalla valmiiksi hyvissä ajoin. Sekä kohteliaisuudesta että siksi, että saa yksin saapua paikalle.

Aamuinen paniikki alkoi iskeä kun matkalla kokoukseen tuli toisen osapuolen auto vastaan. Tajusin, että hänet on jo tuotu paikan päälle ja vieläpä aikaisin ja pelästyin mitä siitä seuraa. Pulssi nousi ja sydän takoi kun tajusin, että joku saattaa odottaa jossain porraskäytävässä minua. Helpotus oli suuri kun törmäsin avustajaani jo heti auton ulkopuolella, ei tarvinnut kulkea yksin.

Onnekseni paniikki osoittautui muutenkin turhaksi. Ei vastapuolta näkynyt paikalla lainkaan, eikä näkynyt muuten vähään aikaan. Jäin miettimään olisiko näkynyt, jos olisin ollut yksin. Ja mitä olisi tapahtunut?

Nämä hetket saavat pulssin nousemaan ja adrenaliinin kiihtymään. Aina sitä jää ajattelemaan: "Mitä jos?" Mitä kaikkea voisikaan tapahtua. Näistä peloista ei voi koskaan kokonaan irroittautua, eikä toisaalta pidäkään. Pelon tarkoitushan on ennakoida vaaraa ja auttaa suojautumaan. Pelko on siis varsin hyödyllinen mekanismi vaikka ei kiva tunne olekaan.

Tänään kuitenkin turvassa, työpäivä odottaa, ja aurinkokin paistaa varmasti tuolla jossain pilvien takana :)

 

#satasyytäollaonnellinen #84 Lasten rehellisyys

Tykkään tehdä ruokaa ja tykkään keksiä kaikenlaisia erikoisia juttuja lapsille, välillä kauniita, välillä hauskoja ja mitä milloinkin. Useimmiten nämä jutut uppoavat kuin häkä mutta toisinaan menestys ei ole kovin suurta. Punajuurella vaaleanpunaisiksi värjätyt rusettimakaronit kuuluvat jälkimmäiseen sarjaan.

Pienet ruokakriitikot tekivät rehellisesti selväksi, mitä mieltä ruseteista olivat. Ketä diplomaattisemmin, ketä vähän vähemmän.. Ja suloistahan se on miten aidosti nuo kommentit kumpuavat. Ei häpeilyä eikä kiertelyä vaan suoraa puhetta! Aikuinen olisi vaan niellyt makaronit kohteliaasti ja ehkä jopa kehunut, ja siitä hyvästä varmasti joutunut seuraavallakin kerralla pinkin makaronikulhon ääreen. 

Rehellisyys kannattaa. Näitä makaroneja ei enää meidän ruokapöydässä näy :D

 

#satasyytäollaonnellinen #83 Koulujen päättäjäiset

Koulujen päättäjäispäivä on itkuherkälle äidille aina hieman haikeaa. Tylsää päivässä on se miten joutuu valitsemaan prinsessojen välillä kun juhlat onnistuvat aina olemaan samaan aikaan enkä kolmeen osaan voi jakautua. Valinta osui tällä kertaa peruskoulunsa päättävälle esikoiselle.

Tänä vuonna päättäjäispäivä oli uusien polkujen alkua kaikille prinsessoille. Ykkösprinsessa siirtyy lukioon, kakkosprinsessa yläkouluun ja kolmosprinsessakin alkaa opetella hieman pidempää koulumatkaa. Pienen haikeuden jälkeen onkin kiva odotella mitä nämä kouluvuodet tuovat tullessaan.

#satasyytäollaonnellinen #82 Mökkisauna

Saunaihminen en ole, mikä monia suomalaisia hämmästyttää, mutta mökkitunnelma saa minutkin innostumaan saunomisesta. Meriveden tuoksu, hämyinen ilta ja pari lyhtyä luo sellaisen tunnelman, että jopa minä voin istuskella saunan lauteilla.

#satasyytäollaonnellinen #81 Vaihtelua perinteiseen työpäivään

Harvemmin työssäni tulee askarreltua, mutta mitäpä ei työnantajan markkinoinnin vuoksi tekisi. Sen verran noita tarroja ja askeja oli, että parisen tuntia siinä hurahti. Parkkipaikalla.. Toimistona toimi auton takaluukku kun en jaksanut laatikoita kotiinkaan raahata. Pari naapuria kävi varmistamassa, että onkohan daamilla kaikki kunnossa ja itseäkin hieman huvitti takaluukussa istuskelu. Kun poliisiauto parkkeerasi viereen, käväisi jo mielessä, että noinko huolestuneita olivat. Mutta poliisit tulivatkin vain tutkaa pitämään :D

#satasyytäollaonnellinen #80 Kaunis auringonlasku

Vaikka talvi-ihminen olenkin on aurinkoisista keväisistä illoista mukava nauttia, etenkin tämän näköisistä :)

 

#satasyytäollaonnellinen #79 Kaverikyläilyt

Lasten mielestä on aina hauskaa vierailla kavereiden luona. Mitä pienempi lapsi, sen jännittävämpää se on. Söpöä inttämistä (joko mennään, koska mennään, milloin mennään, mennään jo!!) riittää tiheään. 

Meillä oli iltatreffit, ja se sitten aiheuttikin koko päivän kestäneen jännityksen. Neitiä jännitti niin, ettei sopivaa leikkiä tahtonut löytyä ensin millään, mutta kun löytyi ei niitä olisi tietenkään haluttu lopettaa. Tiukka äiti nukkumaanmenoaikojen kanssa pilasi varmaan kaiken :)

#satasyytäollaonnellinen #78 Päiväkodin kevätjuhlapiknik

Olen ennenkin kehunut nelosprinsessan päiväkotia. Nyt kehun aiheena ovat kevätjuhlat, jotka meidän päiväkodissa eivät ole ihan perinteiset salijuhlat vaan kevätjuhlia vietetään rennon piknikin muodossa. Esitysten jälkeen levitetään viltit nurmelle ja nautitaan eväistä. Kun omat eväät loppuvat, siirrytään tarhatätien viltille. Tai naapurin. Jäykän pönöttämisen sijaan puolet ajasta menee lasten leikkejä katsellessa ja voi saada fiiliksen siitä millaista on lasten päivä silloin kun itse puurtaa työpaikalla. 

#satasyytäollaonnellinen #77 Lounas parhaassa seurassa

Mietin jo, etten enää ruuasta tähän listaan postaile. Niin monta kertaa on onnen lähteenä tavalla tai toisella ollut ruoka. Enkä tällä kertaa sitä teekään. Kyse kun ei ole ruuasta vaan seurasta. Myöhäinen lounas ykkösprinsessan kera kahdestaan on nimittäin aikas kiva juttu. Saa höpöttää ja kikattaa ja ihan kahdestaan. 

Nelilapsisen perheenäitinä tuo kahdestaan on harvinaista herkkua. Tosin viikon sisällä on onni potkaissut jo kahdesti, kun sain viettää laatuaikaa myös kakkosprinsessan kera.

Niin, ja vaikka ruuasta ei ollut kysymys, täytyy vähän hehkuttaa Vaakahuoneen caesarsalaattibuffetia. Hyvää nimittäin sekin oli.

Vieraileva tähti - Marin tarina

Alussa kaikki oli niin kovin hyvin... MUTTA Ulkopuoliset eivät tienneet, että exän armeijan jälkeen alkanut huumeiden ja alkoholin käyttö oli koko ajan lisääntynyt, ja se rasitti parisuhdetta yhä enemmän. 

Minulla ei muutamaa "lipsahdusta" lukuun ottamatta ollut mustelmia, mutta tunsin itseni uhatuksi. Suhteessamme koin jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja kontrollointia. Tämän tajusin vasta jälkeenpäin, suhteen aikana olin kai ”liian lähellä” etten ymmärtänyt henkisen väkivallan merkitystä. Yritin kaikin tavoin ylläpitää kulisseja ja suojella exää vähättelemällä hänen ongelmiaan. Se ei ollut yhtään sellaista elämää, mitä olisin halunnut elää.

Ex-mieheni kontrolloi minua ja lapsia; kaikki oli hyvin tasan niin kauan kuin olin hyvä vaimo miehelleni, enkä tarvinnut häneltä mitään (autoa, rahaa, lastenhoitoapua). Niinpä aikataulutin oman ja lasten elämän exän menojen mukaan. 

Minä ja lapset elimme perhe-elämää, ex teki asiat niin kuin hän halusi. Minun rahani olivat perheen rahoja ja exän rahat olivat hänen rahojaan. Mielipiteemme ja arvomme perhe-elämästä erosivat täysin toisistaan. Minä huolehdin perheestä ja kodista. Exän eli niinkuin halusi, kun oli saanut minut ”vangittua” kotiin. Exä oli viihteellä jatkuvasti ja juhliminen täytti hänen elämästään suurimman osan. Öisin usein makasin sängyssä ja leikin nukkuvaa, kun tiesin exän ”räjähdysherkkyyden”, hän veti kilareita millon mistäkin mitättömistä asioista. Millon pyykit oli ripustettu väärin, en ollut tehnyt ruokaa valmiiksi, tai nukuin sängysä väärässä asennossa.. Useinkaan nukkuvaa leikkiminen ei tuottanu tulosta, vaan mut piti väkisin saada ylös sängystä ”keskustelemaan”. Tuolla termillä ex sitä nimitti kun hän haukkui, solvasi ja musersi itsetuntoani ja itseluottamustani. 

Päivisin ex saattoi usein huutaa sängystä; ettenkö saa pidettyä lapsia hiljasina, kun hän yrittää nukkua... Tietenkin krapulaansa ja väsymystään..  Olin kestänyt paljon, osittain lasten takia, mutta vihdoin mittani alkoi olla täysi: pitkälti toistakymmentä vuotta kestänyt suhde oli lopullisesti ohi. Elettiin vuotta 2007. Olin siis elänyt exäni ja lasteni isän kanssa yli puolet siihenastisesta elämästäni. Joten eropäätös ei ollut helppo. Olimme menneet naimisiin vajaa vuotta aiemmin. 

Tappouhkaus 

Exän päihteiden käyttö lisääntyi eron jälkeen entisestään. Hän piti minuun ja lapsiin satunnaisesti yhteyttä. Lasten tapaamiset sovittiin pääsääntöisesti minun ja lasten kotiin. Exä kuitenkin vähät välitti lastensa tapaamisesta, enemmän häntä kiinnosti minun tapaaminen sekä utelut mitä mun elämässä milloinkin tapahtui. Jos hän jostain oli saanut tietoonsa että tapailin jotain miestä, hän uhkaili sekä minua, lapsia että uutta miesystävää. Exän sanojen mukaan ”olen hänen vaimonsa hautaan saakka”. En näitä uhkailuja osannut ottaa vakavasti, kun tiesin ettei hän ole päässyt erostamme yli... Mutta syksyllä 2010 kaikki muuttui. 

Sain puhelun lomamatkalla olevalta exältä, joka ilmoitti puhelimessa tulevansa tappamaan sekä minut että lapset, kun palaa Suomeen. Puhelu oli mulle täysi sokki, vaikka uhkaus ei ollut exäni ensimmäinen. Mutta tällä kertaa se kuulosti jotenkin erilaiselta. Tunsin oloni ahdistuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Ja tajusin etten pärjää enää yksin. Tein asiasta rikosilmoituksen poliisille ja hain samalla lähestymiskieltoa. 

Pari päivää rikosilmoituksen tekemisen jälkeen exä ilmestyi työpaikalleni ja antoi ymmärtää, että hän on aikeissa tehdä minulle ja lapsille jotain pahaa. Hän kertoi odottavansa kun palaamme päivän päätteeksi kotiin. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun kuin marssia poliisiasemalle uudemman kerran ja tehdä asiasta uusi rikosilmoitus. Poliisi neuvoi minua olemaan heihin yhteydessä, ex odottaa meitä oven takana, kuten hän oli uhannut tehdä. Ex saattoi olla kotiovemme takana odottamassa meitä, mutta en ottanut asiasta selvää vaan lähdimme turvaan äitini luokse. 

Lähestymiskielto 

Käräjäoikeuden määräämä lähestymiskielto astui lopulta voimaan loppuvuodesta 2010, mutta sillä ei ollut näkyvää vaikutusta. Ex rikkoi lähestymiskieltoa talven ja kevään aikana, minkä kerkesi. Soittamalla, tekstaamalla, pimpottamalla ovikelloa. Viranomaiset levittelivät käsiään. He eivät voineet tehdä mitään kun mitään vakavaa ei vielä ollut tapahtunut. Tappouhkailut, postilaatikkomme rikkominen, kotirauhan rikkominen kun ei riittäneet. 

Ex kävi kiltisti kuulusteluissa aina, kun poliisi otti häneen yhteyttä näistä lähestymiskiellon rikkomisista. Poliisi sanoi, että hänhän on tosi fiksu ja mukava mies, kun tulee kuulusteluihin pyydettäessä, ja eiväthän nämä lähestymiskiellon rikkomiset heidän mielestään niin isoja rikkeitä olleet. Poliisit myös vähättelivät pelkojani itseni ja ennenkaikkea lasteni turvallisuudesta.

Exää oli lähes mahdotonta saada oikeuden eteen, sillä mies onnistui kerta toisensa jälkeen välttelemään haastehakemuksen perille toimittamista. Kun oikeudenkäynti saatiin viimein järjestettyä heinäkuussa 2011, jätti ex tulematta paikalle. Näin ollen ei oikeudenkäyntiä edelleenkään saatu pidettyä. Ennen oikeudenkäyntiä ex soitti minulle neljän tunnin aikana 129 kertaa. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään.. pariin kuukauteen. 

Kunnes exäni päätti toteuttaa uhkauksensa ja yrittää tappaa meidät. 

Tuhopoltto 

Olin syyskuussa 2011 koululla vanhempainillassa, kun naapurini soitti ja kertoi exän käyneen kyselemässä mun ja lasten perään. Hän oli uhannut tulevansa uudelleen puoliltaöin, kun olisimme nukkumassa. Vein lapset mummolle turvaan ja menin itse varmuuden vuoksi naapuriin. Vähän ennen kymmentä exä sitten soitti tuntemattomasta numerosta. - Sä tiedät, mitä sulle tulee tapahtumaan, kun tulen sinne, humalassa ollut exäni ilmoitti. Yhdentoista jälkeen ex soitti uudestaan ja kertoi tulevansa polttamaan asuntomme. 

Exää muistuttava hahmo sitten ilmestyi kotimme pihalle hieman ennen kahtatoista. Hahmo varmistui ex miehekseni ja soitin hätäkeskukseen juuri kun ex pääsi sisään rappukäytävään. (En tiennyt että hän oli hetkeä aikaisemmin käynyt läheisellä huoltoasemalla, pyytänyt sieltä tyhjän 1,5 litran limupullon ja ostanut sen täyteen bensaa). 

Muutaman minuutin päästä tästä asuntomme ulko-ovi oli jo liekeissä. Poliiseilla oli samaan aikaan toinen tehtävä, ja kesti reilu puolituntia että poliisit saapuivat paikalle. Naapurieni ansiosta saatiin ex pidettyä rappukäytävässä poliisien tuloon asti. Hän jäi kiinni paikan päältä. Kaikeks onneks tuli ei levinnyt asuntomme sisäpuolelle. Asunto oli kuitenkin seuraavat pari viikkoa asuinkelvoton 

Seuraavana päivänä poliisikuulusteluissa ex oli kertonut näin: *Koputin oveen. Kuulin, että väliovi aukesi ja asunnossa oli valot. Ovea ei avattu. Minulla meni hermot lopullisesti, kun ovea ei avattu. Kaadoin koko pullon sisällön postilaatikosta ja sytytin ovessa olevan bensan tuleen. Ovi leimahti tuleen ja lähdin saman tien alakertaan*. Hän ei osannut antaa järjellistä selitystä häntä kuulustelleelle poliisille. 

Ex tuomittiin käräjäoikeudessa lukuisista lähestymiskiellon rikkomisista, kolmesta laittomasta uhkauksesta sekä tuhotyöstä yhteensä kahden vuoden ja kahden kuukauden mittaiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeuden mukaan teon moitittavuutta lisäsi se, että ex oletti minun ja lasten olevan tekohetkellä huoneistossa, ja hän suhtautui minun ja omien lastensa hengen menetykseen täysin välinpitämättömästi. 

Pahin pelko 

Ex suoritti ensikertalaisena ehdottomasta tuomiostaan vain puolet. Vankilasta mulle kerrottiin exän vapautumispäivä, joten osasin odottaa pahinta. Marraskuussa 2012 sain välikäsien kautta tietää exän suunnittelevan edelleen meidän tappamista. Se romutti minut täysin. 

Tuhopolton jälkeen olin tehnyt lastensuojeluilmoituksen omista lapsistani, mutta uusien uhkausten tullessa asian eteen ei oltu tehty mitään. Lastensuojelusta pahoiteltiin, että heiltä puuttui työntekijä joten asia oli jäänyt jonnekin hoitamattomien asioiden listalle. Myös vankeinhoitolaitoksen työntekijät olivat huolissaan minun ja lasten turvallisuudesta, ja he olivat tehneet asiasta kaksi lastensuojeluilmoitusta. 

Visiitti poliisiasemalle tuotti jälleen kerran valtavan pettymyksen. Poliisit sanoivat, että he eivät voi tehdä asialle mitään, kun ex on tuomionsa kärsinyt ja aloittaa nyt puhtaalta pöydältä. He sanoivat, ettei ketään voi ottaa varmuuden vuoksi kiinni. Uhkailut exän osalta jatkuivat ja muuttuivat konkreettisemmiksi ja suunnitelmallisemmiksi. 

Kävin vielä keskusteluja poliisin kanssa siitä kuinka toimia. Poliisit lähinnä vähätteli tilannetta, sanoivat ettei mitään ole tehtävissä. Voisin toki hakea uutta lähestymiskieltoa ja tehdä uudet rikosilmoitukset uhkailuista, mutta selkeä viesti poliiseilta oli: Ettei siinä olisi mitään järkeä sillä se vaan provosoisi exää tekemään entistä pahempia juttuja. Koin sen niin, että minun pitäisi luopua omista oikeuksistani, etten vaarantaisi omaa ja lasteni turvallisuutta. 

Turvakoti 

Pyysin apua läheisiltäni, että he ottaisivat meidät luokseen turvaan, niinkuin kovin usein aiemminkin. Silloin rakas isosiskoni otti ”ohjat käsiinsä” ja alkoi soitella paikkakuntamme lastensuojeluun. Siellä suositeltiin turvakotia ja he ottivatkin yhteyttä erään kaupungin turvakotiin ja kysyivät olisiko heillä tarjota turvapaikkaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lastensuojelu tarjosi konkreettista apua tilanteeseemme 

Olin päättänyt etten lähde turvakotiin, koska en halunnut niin kylmään ja tunteettomaan paikkaan lasten kanssa, tuskin sieltäkään saisin konkreettista apua, kun en sitä muualtakaan saanut. Tämä oletus perustui vierailuuni eräässä turvakodissa, jossa olin käynyt katsomassa exän äitiä. 

Onneksi siskoni otti riskin ja päätti ”kävellä ylitseni” ja pakottaa minut lähtemään turvakotiin toiselle paikkakunnalle, kauas omasta kodista. Myöhemmin ymmärsin olleeni itse täysin kykenemätön tekemään päätöksiä. Olin liian voimaton lähtemään taistelemaan siskoani vastaan, niinpä levitin käteni ja alistuin lähtemään turvakotiin. Sillä hetkellä vihasin siskoani joka teki minulle näin. Automatkalla en jaksanut purkaa kiukkuani ja raivoa siskoani kohtaan, vaan itkin hiljaa. 

Saavuttiin turvakotiin ja yllätyin positiivisesti ilmapiiristä mikä siellä vallitsi. Minut otettiin vastaan ihmisenä, ei pelkästään uhrina, tunsin heti että sellä minun oli hyvä ja turvallinen olla vaikka olin täysin rikki. Turvakodissa meidät, minut ja lapseni vihdoin otettiin vakavasti. Turvakotijaksoja minulle ja lapsille tuli yhteensä 3. 

Turvakodissa saimme koko henkilökunnalta keskusteluapua, neuvoja ja ennenkaikkea tukea ja kannustusta. Myös lapset otettiin hyvin huomioon turvakodilla ja he pääsivät keskustelemaan lapsityöntekijän kanssa. Mikä oli myös mielestäni ensiarvoisen tärkeää.
Keskusteltuani turvakodin henkilökunnan kanssa päätin että poliisin neuvoista huolimatta hain uutta lähestymiskieltoa ja tein uudet rikosilmoitukset laittomista uhkailuista. 

Tutustuin turvakodilla Rikosuhripäivystyksen työntekijään joka heti ensitapaamisemme aikana päätti, että kotipaikkakunnallamme on koottava työryhmä viranomaisista jossa pohdittiin perheeni tilannetta, eikä vaan pompottele meitä viranomaiselta toiselle, kenenkään kuitenkaan tekemättä mitään. Näin oli siis aiemmin ollut. Turvakodin johtaja piti ideaa hyvänä, ja toi ryhmään oman vahvan ammattitaitonsa, sekä asiantuntemuksensa ja osasi ehdottaa mielentilatutkimusta, jota syyttäjä sitten myöhemmin oikeudenkäynnissä osasi exälle vaatia. Samaisessa palaverissa tehtiin myös päätös, että minulla ja lapsilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa toiselle paikkakunnalle ja salata kaikki tietomme. 

Uusi alku 

Helmikuussa 2013 jätin kaiken taakseni ja muutin lasten kanssa uudelle paikkakunnalle. En ollut valmis vaihtamaan omia ja lasteni henkilötietoja, vaikka poliisi sellaista vaihtoehtoa minulle ehdottikin. Nimien ja henkilötunnusten vaihtaminen tuntui liian raskaalta vaihtoehdolta, sillä se olisi samalla merkinnyt välien katkaisemista läheisiin ihmisiin. Lopulta viime elokuussa (2013) minä ja lapseni saatiin viimein helpottava päätös, kun käräjäoikeus tuomitsi exän syyntakeettomana pakkohoitoon. 

Nykyinen asuinpaikkakuntamme valikoitui turvakodin kautta rakennetun tukiverkoston takia uudeksi kotikaupungiksemme. Jätimme kaiken taakse ja aloitimme uuden elämän. Meillä on nyt koti täällä. Juuri nyt ei tarvitse pelätä ja lähellämme on tärkeitä ihmisiä. Itse käyn terapiassa, lapset ovat koulussa ja perheneuvolan ansiosta heilläkin alkanut terapiat. Lapset ovat saaneet kavereita ja meillä kaikilla on harrastuksia Ja ennenkaikkea elämme onnellista elämää pikkuisena, mutta sitäkin tiiviimpänä perheenä <3.  

Vaikeimpina hetkinä muistan miettineeni: Onko oikein toivoa toisen ihmisen kuolemaa? *Olin liian monena aamuna herännyt aamulla toivoen, että tämä on se päivä, jolloin saan tiedon, että ex on tehnyt itselleen jotain. Että häntä ei vaan enää ole. Liian monena iltana olin kuitenkin mennyt nukkumaan ajatellen, että tänäänkään ei ollut se päivä* 

Mari

#satasyytäollaonnellinen #76 Muistipeli

Perinteinen, aina yhtä toimiva muistipeli on tällä hetkellä kovinta hittiä pikkuprinsessan mielestä. Muistan tykänneeni pelistä itsekin pienenä ja vieläkin se on kivaa, joten mikäs tässä pelatessa. Kun vaan voittaisi joskus tuon kirppusen.. 

Nelivuotiaan muisti on uskomaton. Neidillä kun ei näytä olevan edes minkäänlaista logiikkaa kun availee kortteja sieltä sun täältä ympäri pelikenttää. Pedanttina vastustajana etenen itse vasemmalta oikealle ja alhaalta ylös riveittäin korttieni kera. Mutta ei, ei se auta. 

Sen verran monta häviötä tuli putkeen, että heikompi olisi jo saanut aikaan en-enää-pelaa-sun-kanssa -itkupotkuhuutoraivarin. Pikkuneiti kuitenkin lohdutti: "Äiti, kyllä sä vielä joskus voitat."

 

#satasyytäollaonnellinen #75 Oma kyläkauppa

Isoissa marketeissa tulee käytyä turhankin usein, mutta toisinaan muistamme käydä paikallisessa kyläkaupassa.

Meillä on nimittäin lähikauppana aivan ihan kyläkauppa, jossa on loistopalvelu, hyvät aukioloajat ja vieläpä hyvä ja laadukas valikoima. Niin ja se palvelu, sitä on pakko kehua toiseenkin kertaan!

 

#satasyytäollaonnellinen #74 Uimakelit

Kesäkelit saapuivat myös rantaveteen. Vesitrampoliini ja muut uimalelut pääsivät vesille ja nauttimaan pääsivät lapset kavereineen :)

 

#satasyytäollaonnellinen #73 Lenkkeily

Liikunta on jäänyt aivan liian vähälle viime vuosina. Monestakin syystä ja tekosyystä. Kesäkelien myötä on lajiin löytynyt uusi innostus ja hauska lenkkikaverikin.

 

Vieraileva tähti - Pauliinan tarina

Sorry baby, I love you

Rakastuin joitain vuosia sitten ulkomaalaiseen mieheen. Kuten varmaankin monille tuttua, ellei jopa kaikille, suhteen alussa mies oli taivaallinen. Kehuja, rakkautta ja uudelleen kehuja. Kelpasin juuri sellaisena kuin olin ja olin hänelle riittävä, kunnes en enää ollutkaan.

Riidoistahan kaikki lähti. Alussa myös verbaaliset yhteenotot olivat rajuja. Huorittelua. Minua verrattiin toisiin naisiin ja haukuttiin. "Sorry baby, I love you" sai minut unohtamaan sen, kuinka hetki sitten olin viiden euron huora, jota parempia olivat kaikki maailman naiset.

Viimeinen kerta, kun aidosti muistan olleeni entinen minä, oli ennen ensimmäistä fyysistä päälle käymistä. Väkivalta ei alkanutkaan läpsimisestä tai tönimisestä, mies tarttui kurkkuuni kiinni, kun pistin vastaan ja ilmaisin tahtoni. Makasin sängyllä, kädet puristivat kurkkuani. Muistan, että se sattui ja ruskeat silmät kiiluivat raivosta.

Samana iltana mies itki ja katui tekoaan. Lupasimme, ettei enää koskaan uudelleen. Sinä iltana se olin minä, joka lohdutti. Hetken kaikki oli sekaisin, mutta suhde jatkui. Hän oli jälleen se ihana mies, jolle kelpasin. Seuraavassa riidassa minua tönäistiin rajusti rintakehään. Päällimmäisenä on noista ajoista mielessä kipu ja sekavuus, sillä hän ei ollutkaan se, keneksi häntä kuvittelin. 

Viikkojen saatossa "I love you" väheni ja tilalle tuli huora. Olin huora päivästä toiseen. Koskaan en pettänyt, en edes flirttaillut muille. Muilla sanotaan kotona "huomenta", meille "huora" oli yhtä normaali sana ja kulki arjessamme mukana.

Väkivalta kasvoi. Töniminen muuttui potkimiseksi ja lyömiseksi. Kuristamista oli useimmin. Päähän kohdistuneet iskut saivat minut pelkäämään, etten selviäisi hengissä. Oli öitä, jolloin en pystynyt nukkumaan tietyssä asennossa tai ollenkaan, koska mustelmiin sattui tai joku kehon kohta oli turvonnut.

Itkin lattialla, mies heitti ruoan seinään ja käski minut siivoamaan. Itku kurkussa pyyhin kivilattiaa. Itkeminen ärsytti miestä, joten lattiaa ei enää pyyhittykään luutulla, vaan minulla itselläni. Mieheni veti minua pitkin lattiaa hiuksista. En osannut kuin itkeä ja kiljua.

Ja tietysti, vaieta.

En tuntenut olevani mitään. Odotin seuraavaa kertaa, koska sitten tuli muutama hyvä päivä. Ehkä hän sanoisi rakastavansa. Vaan ei, sain kuulla, että ansaitsen kuolla ja ettei kukaan haluaisi minua päivän valossa. Olin mieheni mielestä lihava, ruma, hyödytön, tyhmä ja huono.

Nykyisin, kahden taponyrityksen ja useiden pahoinpitelyiden jälkeen, en ole siinä enää. Olen päässyt irti. Kuljen terapiassa ja 2 vuotta vaikenin. Enää en jaksa vaieta, ei tämä mies ole sen arvoinen.

Terapia on raskas joka ikinen kerta. En ole käynyt siellä kertaakaan itkemättä. Terapian jälkeen en pysty ajattelemaan kuin yhtä asiaa, väkivaltaa. Usein ahdistaa ja tuntuu, että sydän repeää. Olen katkera ja tunnen melkein lyönnit uudestaan ihollani. Haluan huutaa. Hän teki elämästäni helvetin.

Kaikesta huolimatta, kun katson peiliin, yritän nähdä siellä selviytyjän, en huoraa. En kuollut, enkä alistu enää. En koskaan, enkä kellekään. Aikansa se vie ja jäljet eivät varmaankaan koskaan unohdu. Tärkeintä on, etten leimaa enää itseäni hakatuksi naiseksi, vaan väkivallasta selviytyjäksi. Minä selviän.

Selviäthän sinäkin, älä vaikene.

Pauliina

Vierailevia tähtiä - en ole yksin

En ole yksin väkivaltakokemusteni kanssa. En toki näin koskaan luullutkaan, mutta väkivaltatyöhön ryhdyttyäni on väkivallan määrä yllättänyt minut. Vertaistukiryhmäni täyttyy ja laajenee avun tarpeessa olevista naisista. Ryhmiä on kaksi ja tarvetta on jo nyt uusille. Tapaukset raaistuvat ja ongelmat pahenevat.  Avun saamisen mahdollisuudet eivät vain näytä lisääntyvän. 

Tämä on vakava paikka. Mitä voimme tehdä? Millä tätä ilmiötä saisi edes tehokkaasti vähennettyä? Mitään illuusiota kun ei kannata luoda, että kaiken pahan voisimme maailmasta poistaa. Mutta jos edes osan?

Päätimme kertoa tarinoitamme ääneen, yksitellen. Kukin omalla tavallaan. Blogiini ilmestyy tästä eteenpäin aika ajoin tarinoita meistä pahoinpidellyistä naisista. 

Tarinoissamme on paljon yhteistä. Kukaan meistä ei ikinä olisi uskonut miehen olevan väkivaltainen, niin ihanalta hän aluksi vaikutti. Jos joku muuta väitti, oli tämä mielenvikainen naapuri, ostettu todistaja oikeudenkäynnissä tai katkeroitunut ex. Ja kaikki me olimme liian sinisilmäisiä näkemään selitysten läpi.  Aluksi kun kaikki oli niin vaaleanpunaista unelmaa.. ”Liiankin hyvää ollakseen totta”, on kovin tuttu lause meidän tarinoissa. Miehessä ei voinut olla vikaa, kunnes… 

Kaikkien meidän tarinoissa on se kohta kun sanotaan tuo kunnes.. Siitä se sitten alkoi, ne näkyvät merkit. Usein perinteisten siteiden (avioliitto, lapsi) jälkeen. Joillakin aiemmin, yleensä ei kuitenkaan kovin paljoa myöhemmin. 

Kaava on tarinoissamme usein lähes identtinen. Ensin vietetään prinsessaelämää. Pikkuhiljaa elämään alkaa hiivitä henkistä väkivaltaa, alistamista, vähättelyä, arvostelua, haukkumista, ystävistä eristämistä. Ratkaisut ovat pikaisia: yhteen muutetaan jo viikkojen tai kuukausien sisään. Mitä nopeammin sen parempi. Palaan tähän vielä erikseen kirjoituksen lopussa. Yhteenmuuttoa seuraa ehkä avioliitto, ainakin puhutaan jo puolisoista ja avovaimoista, liittoa seuraa ehkä lapset. Sitten onkin siirtyminen fyysiseen väkivaltaan vuorossa ja jos siihen jää, siihen tulee yhä raaempia muotoja.

Kaikkien kaava ei ole täysin samanlainen, mutta tämä on se selvästi yleisin. Siksi tämä olisi muidenkin syytä tunnistaa. Miten prinsessaelämästä edetään pikkuhiljaa henkisen alistamisen kautta alati pahenevaan fyysiseen väkivaltaan. 

Jos tunnistat omassa elämässäsi tämän kaavan, on syytä huoleen. Väkivalta ei lopu, ei ainakaan itsestään. Jos joku tunnistaa nämä merkit omassa ystävässä tai läheisessä, on syytä puuttua asiaan. Väkivallan kohteena oleva ei yleensä itse jaksa.

Niin vielä ne luvatut kootut selitykset. Miksi, oi miksi, on niin kiire muuttaa yhteen.. 

Nopean gallupin jälkeen yleisimmät tuntuivat olevan nämä tulenpalavat rakkaudentunnustukset eli miten en voi elää hetkeäkään ilman sinua..

Ensimmäinen kategoria: "Rakkaani, ah, rakkaani, en voi elää ilman sinua hetkeäkään":

• Haluan kulta enemmän aikaa sinun kanssasi.
• Me ollaan kulta niin paljon yhdessä, ettei kahta asuntoa kannata pitää.
• Haluan olla mahdollisimman paljon elämäni rakkauden kanssa.
• Olen juuri myymässä (sattumalta) asuntoani, olisi kannattavampaa muuttaa yhteen jo tässä vaiheessa kun tulevaisuudessa kuitenkin vähän ajan päästä muuttaisimme yhteen.

Toinen yleinen kategoria oli koirani söi esseeni -tyyppiset selitykset ts. vieritetäänpä muiden (exien) niskoille tämä syy nopeaksi muodostuvaan muuttoon. Tässä siis Olen asuntoa vaille, mutta eihän se minun vikani ole –kategoria:

• Exäni vei luottotietoni/osituksessa kaikki varani enkä ole siksi pystynyt hankkimaan asuntoa.
• Annoin exän jäädä asuntoon asumaan kun halusin lapsille hyvän kodin. Nyt olen siitä syystä ”asuntojen välillä”.
• Exäni heitti ulos enkä ole saanut asuntoa.

Todellinen kategoria, joka jäi puuttumaan:

• Haluan nopeasti saada sinut sitouduttua minuun, jotta sinun on vaikeampi poistua kun pahoinpitelyt alkavat.