Minulla ei muutamaa "lipsahdusta" lukuun ottamatta ollut mustelmia, mutta tunsin itseni uhatuksi. Suhteessamme koin jatkuvaa henkistä väkivaltaa ja kontrollointia. Tämän tajusin vasta jälkeenpäin, suhteen aikana olin kai ”liian lähellä” etten ymmärtänyt henkisen väkivallan merkitystä. Yritin kaikin tavoin ylläpitää kulisseja ja suojella exää vähättelemällä hänen ongelmiaan. Se ei ollut yhtään sellaista elämää, mitä olisin halunnut elää.
Ex-mieheni kontrolloi minua ja lapsia; kaikki oli hyvin tasan niin kauan kuin olin hyvä vaimo miehelleni, enkä tarvinnut häneltä mitään (autoa, rahaa, lastenhoitoapua). Niinpä aikataulutin oman ja lasten elämän exän menojen mukaan.
Minä ja lapset elimme perhe-elämää, ex teki asiat niin kuin hän halusi. Minun rahani olivat perheen rahoja ja exän rahat olivat hänen rahojaan. Mielipiteemme ja arvomme perhe-elämästä erosivat täysin toisistaan. Minä huolehdin perheestä ja kodista. Exän eli niinkuin halusi, kun oli saanut minut ”vangittua” kotiin. Exä oli viihteellä jatkuvasti ja juhliminen täytti hänen elämästään suurimman osan. Öisin usein makasin sängyssä ja leikin nukkuvaa, kun tiesin exän ”räjähdysherkkyyden”, hän veti kilareita millon mistäkin mitättömistä asioista. Millon pyykit oli ripustettu väärin, en ollut tehnyt ruokaa valmiiksi, tai nukuin sängysä väärässä asennossa.. Useinkaan nukkuvaa leikkiminen ei tuottanu tulosta, vaan mut piti väkisin saada ylös sängystä ”keskustelemaan”. Tuolla termillä ex sitä nimitti kun hän haukkui, solvasi ja musersi itsetuntoani ja itseluottamustani.
Päivisin ex saattoi usein huutaa sängystä; ettenkö saa pidettyä lapsia hiljasina, kun hän yrittää nukkua... Tietenkin krapulaansa ja väsymystään.. Olin kestänyt paljon, osittain lasten takia, mutta vihdoin mittani alkoi olla täysi: pitkälti toistakymmentä vuotta kestänyt suhde oli lopullisesti ohi. Elettiin vuotta 2007. Olin siis elänyt exäni ja lasteni isän kanssa yli puolet siihenastisesta elämästäni. Joten eropäätös ei ollut helppo. Olimme menneet naimisiin vajaa vuotta aiemmin.
Tappouhkaus
Exän päihteiden käyttö lisääntyi eron jälkeen entisestään. Hän piti minuun ja lapsiin satunnaisesti yhteyttä. Lasten tapaamiset sovittiin pääsääntöisesti minun ja lasten kotiin. Exä kuitenkin vähät välitti lastensa tapaamisesta, enemmän häntä kiinnosti minun tapaaminen sekä utelut mitä mun elämässä milloinkin tapahtui. Jos hän jostain oli saanut tietoonsa että tapailin jotain miestä, hän uhkaili sekä minua, lapsia että uutta miesystävää. Exän sanojen mukaan ”olen hänen vaimonsa hautaan saakka”. En näitä uhkailuja osannut ottaa vakavasti, kun tiesin ettei hän ole päässyt erostamme yli... Mutta syksyllä 2010 kaikki muuttui.
Sain puhelun lomamatkalla olevalta exältä, joka ilmoitti puhelimessa tulevansa tappamaan sekä minut että lapset, kun palaa Suomeen. Puhelu oli mulle täysi sokki, vaikka uhkaus ei ollut exäni ensimmäinen. Mutta tällä kertaa se kuulosti jotenkin erilaiselta. Tunsin oloni ahdistuneemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Ja tajusin etten pärjää enää yksin. Tein asiasta rikosilmoituksen poliisille ja hain samalla lähestymiskieltoa.
Pari päivää rikosilmoituksen tekemisen jälkeen exä ilmestyi työpaikalleni ja antoi ymmärtää, että hän on aikeissa tehdä minulle ja lapsille jotain pahaa. Hän kertoi odottavansa kun palaamme päivän päätteeksi kotiin. Minulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kun kuin marssia poliisiasemalle uudemman kerran ja tehdä asiasta uusi rikosilmoitus. Poliisi neuvoi minua olemaan heihin yhteydessä, ex odottaa meitä oven takana, kuten hän oli uhannut tehdä. Ex saattoi olla kotiovemme takana odottamassa meitä, mutta en ottanut asiasta selvää vaan lähdimme turvaan äitini luokse.
Lähestymiskielto
Käräjäoikeuden määräämä lähestymiskielto astui lopulta voimaan loppuvuodesta 2010, mutta sillä ei ollut näkyvää vaikutusta. Ex rikkoi lähestymiskieltoa talven ja kevään aikana, minkä kerkesi. Soittamalla, tekstaamalla, pimpottamalla ovikelloa. Viranomaiset levittelivät käsiään. He eivät voineet tehdä mitään kun mitään vakavaa ei vielä ollut tapahtunut. Tappouhkailut, postilaatikkomme rikkominen, kotirauhan rikkominen kun ei riittäneet.
Ex kävi kiltisti kuulusteluissa aina, kun poliisi otti häneen yhteyttä näistä lähestymiskiellon rikkomisista. Poliisi sanoi, että hänhän on tosi fiksu ja mukava mies, kun tulee kuulusteluihin pyydettäessä, ja eiväthän nämä lähestymiskiellon rikkomiset heidän mielestään niin isoja rikkeitä olleet. Poliisit myös vähättelivät pelkojani itseni ja ennenkaikkea lasteni turvallisuudesta.
Exää oli lähes mahdotonta saada oikeuden eteen, sillä mies onnistui kerta toisensa jälkeen välttelemään haastehakemuksen perille toimittamista. Kun oikeudenkäynti saatiin viimein järjestettyä heinäkuussa 2011, jätti ex tulematta paikalle. Näin ollen ei oikeudenkäyntiä edelleenkään saatu pidettyä. Ennen oikeudenkäyntiä ex soitti minulle neljän tunnin aikana 129 kertaa. Sen jälkeen en kuullut hänestä mitään.. pariin kuukauteen.
Kunnes exäni päätti toteuttaa uhkauksensa ja yrittää tappaa meidät.
Tuhopoltto
Olin syyskuussa 2011 koululla vanhempainillassa, kun naapurini soitti ja kertoi exän käyneen kyselemässä mun ja lasten perään. Hän oli uhannut tulevansa uudelleen puoliltaöin, kun olisimme nukkumassa. Vein lapset mummolle turvaan ja menin itse varmuuden vuoksi naapuriin. Vähän ennen kymmentä exä sitten soitti tuntemattomasta numerosta. - Sä tiedät, mitä sulle tulee tapahtumaan, kun tulen sinne, humalassa ollut exäni ilmoitti. Yhdentoista jälkeen ex soitti uudestaan ja kertoi tulevansa polttamaan asuntomme.
Exää muistuttava hahmo sitten ilmestyi kotimme pihalle hieman ennen kahtatoista. Hahmo varmistui ex miehekseni ja soitin hätäkeskukseen juuri kun ex pääsi sisään rappukäytävään. (En tiennyt että hän oli hetkeä aikaisemmin käynyt läheisellä huoltoasemalla, pyytänyt sieltä tyhjän 1,5 litran limupullon ja ostanut sen täyteen bensaa).
Muutaman minuutin päästä tästä asuntomme ulko-ovi oli jo liekeissä. Poliiseilla oli samaan aikaan toinen tehtävä, ja kesti reilu puolituntia että poliisit saapuivat paikalle. Naapurieni ansiosta saatiin ex pidettyä rappukäytävässä poliisien tuloon asti. Hän jäi kiinni paikan päältä. Kaikeks onneks tuli ei levinnyt asuntomme sisäpuolelle. Asunto oli kuitenkin seuraavat pari viikkoa asuinkelvoton
Seuraavana päivänä poliisikuulusteluissa ex oli kertonut näin: *Koputin oveen. Kuulin, että väliovi aukesi ja asunnossa oli valot. Ovea ei avattu. Minulla meni hermot lopullisesti, kun ovea ei avattu. Kaadoin koko pullon sisällön postilaatikosta ja sytytin ovessa olevan bensan tuleen. Ovi leimahti tuleen ja lähdin saman tien alakertaan*. Hän ei osannut antaa järjellistä selitystä häntä kuulustelleelle poliisille.
Ex tuomittiin käräjäoikeudessa lukuisista lähestymiskiellon rikkomisista, kolmesta laittomasta uhkauksesta sekä tuhotyöstä yhteensä kahden vuoden ja kahden kuukauden mittaiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeuden mukaan teon moitittavuutta lisäsi se, että ex oletti minun ja lasten olevan tekohetkellä huoneistossa, ja hän suhtautui minun ja omien lastensa hengen menetykseen täysin välinpitämättömästi.
Pahin pelko
Ex suoritti ensikertalaisena ehdottomasta tuomiostaan vain puolet. Vankilasta mulle kerrottiin exän vapautumispäivä, joten osasin odottaa pahinta. Marraskuussa 2012 sain välikäsien kautta tietää exän suunnittelevan edelleen meidän tappamista. Se romutti minut täysin.
Tuhopolton jälkeen olin tehnyt lastensuojeluilmoituksen omista lapsistani, mutta uusien uhkausten tullessa asian eteen ei oltu tehty mitään. Lastensuojelusta pahoiteltiin, että heiltä puuttui työntekijä joten asia oli jäänyt jonnekin hoitamattomien asioiden listalle. Myös vankeinhoitolaitoksen työntekijät olivat huolissaan minun ja lasten turvallisuudesta, ja he olivat tehneet asiasta kaksi lastensuojeluilmoitusta.
Visiitti poliisiasemalle tuotti jälleen kerran valtavan pettymyksen. Poliisit sanoivat, että he eivät voi tehdä asialle mitään, kun ex on tuomionsa kärsinyt ja aloittaa nyt puhtaalta pöydältä. He sanoivat, ettei ketään voi ottaa varmuuden vuoksi kiinni. Uhkailut exän osalta jatkuivat ja muuttuivat konkreettisemmiksi ja suunnitelmallisemmiksi.
Kävin vielä keskusteluja poliisin kanssa siitä kuinka toimia. Poliisit lähinnä vähätteli tilannetta, sanoivat ettei mitään ole tehtävissä. Voisin toki hakea uutta lähestymiskieltoa ja tehdä uudet rikosilmoitukset uhkailuista, mutta selkeä viesti poliiseilta oli: Ettei siinä olisi mitään järkeä sillä se vaan provosoisi exää tekemään entistä pahempia juttuja. Koin sen niin, että minun pitäisi luopua omista oikeuksistani, etten vaarantaisi omaa ja lasteni turvallisuutta.
Turvakoti
Pyysin apua läheisiltäni, että he ottaisivat meidät luokseen turvaan, niinkuin kovin usein aiemminkin. Silloin rakas isosiskoni otti ”ohjat käsiinsä” ja alkoi soitella paikkakuntamme lastensuojeluun. Siellä suositeltiin turvakotia ja he ottivatkin yhteyttä erään kaupungin turvakotiin ja kysyivät olisiko heillä tarjota turvapaikkaa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lastensuojelu tarjosi konkreettista apua tilanteeseemme
Olin päättänyt etten lähde turvakotiin, koska en halunnut niin kylmään ja tunteettomaan paikkaan lasten kanssa, tuskin sieltäkään saisin konkreettista apua, kun en sitä muualtakaan saanut. Tämä oletus perustui vierailuuni eräässä turvakodissa, jossa olin käynyt katsomassa exän äitiä.
Onneksi siskoni otti riskin ja päätti ”kävellä ylitseni” ja pakottaa minut lähtemään turvakotiin toiselle paikkakunnalle, kauas omasta kodista. Myöhemmin ymmärsin olleeni itse täysin kykenemätön tekemään päätöksiä. Olin liian voimaton lähtemään taistelemaan siskoani vastaan, niinpä levitin käteni ja alistuin lähtemään turvakotiin. Sillä hetkellä vihasin siskoani joka teki minulle näin. Automatkalla en jaksanut purkaa kiukkuani ja raivoa siskoani kohtaan, vaan itkin hiljaa.
Saavuttiin turvakotiin ja yllätyin positiivisesti ilmapiiristä mikä siellä vallitsi. Minut otettiin vastaan ihmisenä, ei pelkästään uhrina, tunsin heti että sellä minun oli hyvä ja turvallinen olla vaikka olin täysin rikki. Turvakodissa meidät, minut ja lapseni vihdoin otettiin vakavasti. Turvakotijaksoja minulle ja lapsille tuli yhteensä 3.
Turvakodissa saimme koko henkilökunnalta keskusteluapua, neuvoja ja ennenkaikkea tukea ja kannustusta. Myös lapset otettiin hyvin huomioon turvakodilla ja he pääsivät keskustelemaan lapsityöntekijän kanssa. Mikä oli myös mielestäni ensiarvoisen tärkeää.
Keskusteltuani turvakodin henkilökunnan kanssa päätin että poliisin neuvoista huolimatta hain uutta lähestymiskieltoa ja tein uudet rikosilmoitukset laittomista uhkailuista.
Tutustuin turvakodilla Rikosuhripäivystyksen työntekijään joka heti ensitapaamisemme aikana päätti, että kotipaikkakunnallamme on koottava työryhmä viranomaisista jossa pohdittiin perheeni tilannetta, eikä vaan pompottele meitä viranomaiselta toiselle, kenenkään kuitenkaan tekemättä mitään. Näin oli siis aiemmin ollut. Turvakodin johtaja piti ideaa hyvänä, ja toi ryhmään oman vahvan ammattitaitonsa, sekä asiantuntemuksensa ja osasi ehdottaa mielentilatutkimusta, jota syyttäjä sitten myöhemmin oikeudenkäynnissä osasi exälle vaatia. Samaisessa palaverissa tehtiin myös päätös, että minulla ja lapsilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa toiselle paikkakunnalle ja salata kaikki tietomme.
Uusi alku
Helmikuussa 2013 jätin kaiken taakseni ja muutin lasten kanssa uudelle paikkakunnalle. En ollut valmis vaihtamaan omia ja lasteni henkilötietoja, vaikka poliisi sellaista vaihtoehtoa minulle ehdottikin. Nimien ja henkilötunnusten vaihtaminen tuntui liian raskaalta vaihtoehdolta, sillä se olisi samalla merkinnyt välien katkaisemista läheisiin ihmisiin. Lopulta viime elokuussa (2013) minä ja lapseni saatiin viimein helpottava päätös, kun käräjäoikeus tuomitsi exän syyntakeettomana pakkohoitoon.
Nykyinen asuinpaikkakuntamme valikoitui turvakodin kautta rakennetun tukiverkoston takia uudeksi kotikaupungiksemme. Jätimme kaiken taakse ja aloitimme uuden elämän. Meillä on nyt koti täällä. Juuri nyt ei tarvitse pelätä ja lähellämme on tärkeitä ihmisiä. Itse käyn terapiassa, lapset ovat koulussa ja perheneuvolan ansiosta heilläkin alkanut terapiat. Lapset ovat saaneet kavereita ja meillä kaikilla on harrastuksia Ja ennenkaikkea elämme onnellista elämää pikkuisena, mutta sitäkin tiiviimpänä perheenä <3.
Vaikeimpina hetkinä muistan miettineeni: Onko oikein toivoa toisen ihmisen kuolemaa? *Olin liian monena aamuna herännyt aamulla toivoen, että tämä on se päivä, jolloin saan tiedon, että ex on tehnyt itselleen jotain. Että häntä ei vaan enää ole. Liian monena iltana olin kuitenkin mennyt nukkumaan ajatellen, että tänäänkään ei ollut se päivä*
Mari
