Muistan vuoden takaiselta käräjäoikeuden istunnolta
keskustelun, jossa sovimme miten lapsella on isänpäivä isänsä luona vaikka se
osuisi äidin viikonlopulle. Muistan myös miten sovimme, että isälle määrätty
tapaamispäivä jää väliin jos se osuu äitienpäiväviikonlopulle. Tämä kaikki
käytiin läpi yhdessä ja itse asiassa isän ehdotuksesta sovittiin näin. Jo
haasteessa näkyy, miten isä tuolloin ehdotti lapsen saavan viettää äitienpäiväviikonlopun
äitinsä kanssa. Näillä eväin jatkoin elämääni eli suunnitellen juuri sen mukaan,
mitä tuolloin sovittiin eikä mieleeni hetkeksikään edes tullut muuta.
Kevään ajan pikkuneiti on käynyt jumppiaan, joissa harjoitellaan
kevätnäytökseen. Kevätnäytös on tällä kertaa perhetapahtuma, jossa liikutaan
yhdessä perheen muiden jumpparien kera. Ja meillähän näitä riittää. Olemme suunnitelleet
ja hankkineet puvut, eläneet näitä iloja kun neiti kertoo näytöksistään ja
innoissaan rooleistaan niissä. Pikkuvanhana hän on useaan otteeseen vieläpä
varmistanut, että onhan äiti muistanut hoitaa ne puvut :)
Olemme myös puhuneet äitienpäivästä, miten lähdemme
viettämään viikonloppua jumppapäivän jälkeen ystäväperheen, lapsien ja isovanhempien
kera. Myös päiväkodissa on askarreltu äitienpäivää varten ja kerroin odottavani
hänen askartelemaansa lahjaa. Huolettomasti lupasin hänelle tämän kaiken, sillä
olihan kaikesta sovittu käräjäoikeuden istunnossa.
Kunnes huomasin ongelman. Tai en itse asiassa minä vaan ihmiset,
jotka edelleen jaksavat huolehtia minusta ja minun puolestani: Käräjäoikeuden
päätöksestä oli tämä asia unohtunut. Siis koko äitienpäivä oli unohtunut
kirjata päätökseen. Kaikki asiat, jotka olimme sopineet valuivat hukkaan ja
tajusin, että nyt minun on laitettava lapseni luopumaan kaikesta tästä.
Kaikesta mitä hän toivoi ja odotti. Jumppatapahtuma siskojen kanssa ja se
äitienpäiväaamu.
Tiesin jo valmiiksi, ettei neuvottelut pikkuneidin isän
kanssa onnistu kuten ei muutkaan ikinä ennen. Päätin silti yrittää, mutta lopputulos
oli lohduton. Ei käy, ei onnistu. No toki periaatteessa onnistui. Kunhan vain
suostuin ehtoihin joihin en kyennyt… Kaupankäyntiä pikkuneidin asialla.
Kaupankäyntiä joka kokemukseni mukaan olisi päättymätön tarina.
Tajusin, etten voi muuta tehdä kuin luovuttaa. Ymmärsin,
että minun oli pakko tehdä niin, jotta perheeni saisi voida hyvin tämän kevään.
Kukaan perheestäni ei enää olisi jaksanut muuta. Ei niitä jatkuvia ”neuvotteluja”.
Pikkuneidin äitienpäivä ja koko kevään odottamansa perherieha sai siis jäädä.
Niin surullista, mutta pakko oli luovuttaa. Tämän perheen voimat näihin
taisteluihin kun olivat jo loppu. Rankka päätös, mutta näin tein. Ja tiedän,
että tein oikein vaikka sattuukin.
Kuulin muuten juuri tänään aiheeseen sopivan ajatuksen.
Tapasin äidin joka on joutunut hänkin luovuttamaan, ja paljon enemmän kuin
yhden äitienpäivän. Hän kertoi minulle, miten se on tosi rakkautta että
luovuttaa kun näkee miten taistelusta on enemmän haittaa. Se on oikeaa
rakkautta. Sillä hetkellä ensimmäistä kertaa osasin olla iloinen tästä
kaikesta: Osasin nimittäin luovuttaa.
Miksi tähän sitten vielä uhraan ajatuksiani on se
pikkuneiti. On kamalaa katsoa pienen ihmetystä miksi hän ei saa tulla äidin ja
muiden prinsessojen kera jumpan perhepäivään. Hän kyllä muistaa miten puvutkin
ovat jo valmiina ja miten he ovat harjoitelleet jo monien viikkojen ajan
näytöksiä varten. Yhtä kamalaa on kuunnella miten hän ihmettelee miksi hän ei
saa antaa lahjaa äitienpäivänä kuten lahjaa tehtäessä hänelle on kerrottu ja
miettii miksi siskot saavat näin tehdä.
Jokaisen, joka näin kohtelee lastaan tulisi olla joskus
kärpäsenä katossa ja nähdä pienen ihmisen reaktiot: itkut, ihmettelyt,
epätoivot. Pitäisi nähdä mitä tällainen kiusaaminen ihan oikeasti pienelle
ihmiselle tekee: ”Äiti, miksi?”
