Hyvä startti!

Kävin ostamassa vaa'an. Muutamaan vuoteen en sellaiselle ollut vapaaehtoisesti astunutkaan. Vaa’an lukemaa tuijottaessani totesin mielessäni, että kyllä olikin jo kuntoremontin aika. Omaksi hämmästyksekseni en ollut yhtään pettynyt turhan isosta lukemasta enkä edes jaksanut harmitella asiaa. Olin niin päättänyt olla elämäni kunnossa muutaman kuukauden kuluttua ettei mikään voinut lannistaa minua.

Sen jälkeen lähdin innoissani ruokaostoksille. Kärryistä löytyi lihaa, kalaa, kanaa, parsaa, kirsikkatomaatteja, sipulia, herkkusieniä, rahkaa, raejuustoa, smetanaa, kermaa ja kananmunia. Niin ja vessapaperia ja Niiskuneiti-ämpäri lapioineen :) Motivaation kohottajaksi ostin pari liikuntalehteä ja illalla käytin aikaani treeniohjelmien surffailuun.

Seuraavaksi suunnittelinkin jo kuntosalia kotipihalle. Hienohan siitä tuli! Ehkä vähän alkeellinen, mutta juuri sopiva meidän perheelle.



Tästä se alkaa!

.. se Mian uusi elämä :) Eikä se ala tänään eikä huomenna, vaan se alkoi jo eilen.

Eilen ajaessani töihin kuuntelin matkalla radio-ohjelmaa, jossa nainen, perheväkivallan uhri, kertoi kokemuksistaan. Hän halusi kertoa miten perheväkivallasta voi selvitä. Hän kertoi miten hän sitä salasi ja häpesi. Nuo häpeän ja pelon tunteet saivat hänet jäämään siihen suhteeseen. Kaikki epäilivät hänen sanojaan, voivatko ne olla totta kun mitään ei ole näkynyt eikä kukaan kertonut. No eihän perheväkivalta näykään. Ei sitä uhri kerro eikä tekijä näytä. Tämän naisen sanat olisin voinut sanoa minäkin. Ihan kuin olisin kuunnellut itseäni. Mietin loppumatkan omaa tarinaani ja kuinka ahdistavalta elämä silloin tuntui.

Kaikki oli niin hyvin aluksi ja minua kohdeltiin kuin prinsessaa. Kun elämä muuttuikin pahaksi, en sitä alkuun halunnut uskoakaan. Toivoin vain kaiken muuttuvan paremmaksi. Kun se ei muuttunut, aloin salata mitä kodin sisällä tapahtui. En kehdannut kertoa ystäville, en sukulaisille. Olin aina ollut niin määrätietoinen enkä ikinä osoittanut ymmärtämystä naisille jotka alistuivat sellaiseen suhteeseen. Yhtäkkiä olin itse keskellä sitä kaikkea. Se verkko vain oli hiipinyt ympärille. Aluksi se oli henkistä alistamista, haukkumista ja väheksymistä. Aloin jo melkein itsekin uskoa, etten osannut tehdä mitään oikein kun jatkuvasti sitä minulle kerrottiin. Pikkuhiljaa kaikki paheni ja väkivallasta tuli fyysistä. Siltikään en lähtenyt. Häpeä ja etenkin pelko pitivät kiinni ja oli vaikea irtaantua enkä yksin olisi siihen kyennytkään. Ajattelin myös monesti miten kaikki on minun vikani ja miten minun piti auttaa toista selviytymään. Turhaahan se oli kun toinen ei halunnut edes sitä. Lähdin, ja olen ollut onnellinen päätöksestäni joka ikinen hetki.

Jälkeenpäin ajatellen selvisin vähällä, sillä olen elossa. Kaikki perheväkivallan uhrit eivät ole. Tosin aika hiuskarvan varassa olikin eloon jäämiseni. Niin pahoja asioita pääsi tapahtumaan.

Fyysisiä vahinkoja pahemmat olivat kuitenkin henkiset jäljet ja niitähän sain eron jälkeen lisääkin ja edelleen lähes päivittäin. Elämääni tuli pelottelua ja uhkailua sekä loputtomalta tuntuvaa kiusaa ja uhkaa. Olen valtavan kiitollinen Pilarille ja Kriisikeskukselle. Terapiassa käyminen sai minut ymmärtämään monta asiaa eri tavoin ja ilman en varmaan olisi selviytynytkään. Lakkasin syyllistämästä itseäni ja ennen kaikkea: lakkasin häpeämästä. Aloin uskoa, ettei väkivalta ollutkaan minun vikani. Toki tiesin sen jo aiemminkin mutta samalla en sittenkään. Aina kuitenkin ajattelin mitä minä tein väärin. Pikkuhiljaa terapian edetessä sain etäisyyttä pahoihin tapahtumiin. Ne eivät enää olleetkaan jatkuvasti mielessä ja aloin saada tilaa uusille ajatuksille. Aloin taas elää. Aloitin uudestaan vanhan rakkaan harrastukseni laskettelun. Olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni kun menin radalle ekaa kertaa kiertämään niitä keppejä. Fb-päivitykset olivat täynnä ylpeää Miaa laskettelemassa. Oli ihanaa saada oma elämä takaisin.

Ihan kokonaan ei elämä palautunut ennalleen sillä kiusahan jatkui ja samalla myös ahdistus vaikkakin jo paljon lievempänä. Radiojutun kuunneltuani päätin lopettaa loputkin pahasta ja näyttää myös muille miten se on mahdollista. Siis minä ja ihan itse. Päätin että se on minun asenteesta kiinni. Kiusaajaan en voi vaikuttaa, mutta voin vaikuttaa siihen miten sen kanssa elän.

Ajaessani samana iltana takaisin kotiin laadin suunnitelmat. Pitkän aikaa olin jo miettinyt kuntoremonttia. Nyt oli kipinä voimissaan ja päätin että liikunnasta tulee selviytymiskeinoni ja lääkkeeni sekä iso osa uutta elämääni. Tunsin itseni niin onnelliseksi suunnitellessani kunto-ohjelmaa, ruokavaliota, kesää, kaikkea. En malttanut odottaa harjoittelua seuraavaan päivään vaan aloitin liikunnan heti. Olen jo aikoja sitten oppinut miten pientä lihastreeniä voi tehdä autossakin. Siinä sitten suunnittelin kunto-ohjelmaani samalla kun suoritin jo ekoja treeniliikkeitä. Vatsa-, reisi- ja pakaralihaksia voi treenata ihan vain jännittämällä niitä vaikka automatkalla eikä herätä edes suurempaa hämmennystä kanssa-autoilijoissa :)

Eilisen tarinan nainen radiosta jäi tuntemattomaksi. Hän pelkäsi liikaa, jotta olisi uskaltanut esiintyä omalla nimellään ja kasvoillaan. Itse päätin toisin. Halusin näyttää, että perheväkivallasta kärsivät ovat ihan tavallisia ihmisiä, ystäviä ja naapureita. Parhaiten tämän voi osoittaa kertomalla tarinansa julkisesti.

Terapiaakin paremmin minut auttoi pysymään voimissani ystävät ja läheiset. Olen valtavan onnellinen heistä kaikista. Kun he kuulivat kaikesta pahasta mitä tapahtui, kutsuivat ystäväni toisensa kokoon ja minut mukaan kertoakseen miten he haluavat minua tukea, minua kuunnella ja minusta huolehtia. Ystäväni kertoivat yksi toisensa jälkeen, miten he kyllä aavistivatkin mitä elämäni on. Tosin he joutuivat vain aavistamaan ja jäivät odottamaan sopivaa merkkiä olivatko oikeassa ja milloin puuttua. No tokihan sen tiesin sen siinä äärimmäisessä tilanteessa kun perheväkivalta vei sairaalaan asti. Tuolloin ystäväni kertoivat huolensa mutta jäivät vielä siltikin voimattomiksi kun minä itse en uskaltanut myöntää heidän olevan oikeassa. Muistan vain ne hetket kun kukin ystäväni halasi minua vuorollaan ja itkivät samalla. Tuona kesäisenä iltana kun ystäväni minut luokseen kutsuivat, kyynelehtivät he jälleen kertoessaan miten huolissaan olivat minusta olleet ja miten olisivat halunneet auttaa. Tunsin itseni niin etu-oikeutetuksi, onnelliseksi ja hölmöksikin kun en uskaltanut heille aiemmin kaikkea kertoa. Siis näin paljon täydellisiä naisia ystävinä. Eli onnekas olen!

 

Kuka olen?

Parisen vuotta sitten irtaannuin väkivaltaisesta avioliitosta. Väkivaltaa koin niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa ja tein kaikki ne klassiset virheet kuin niin monet muutkin naiset. Salasin ja peittelin, keksin tarinoita mustelmista ja murtumista, vähättelin, annoin uusia mahdollisuuksia, uskoin aina parempaan. Ei sitä parempaa tule, nyt tiedän sen. Haluan näyttää omalla esimerkilläni, että väkivaltaisesta elämästä voi irtaantua ja vieläpä selviytyä ja nauttia elämästä sen jälkeenkin.

Henkisen väkivallan muodot olivat monenlaiset. Milloin kritiikki kohdistui lapsiini, milloin ulkonäkööni, ystäviini, töihini, harrastuksiin, vaikka mihin. Pikkuhiljaa alistuin yhä enemmän ja yhtäkkiä huomasin olevani lähes eristyksissä ulkomaailmasta. Ei se liikunta siis pelkästä ajan ja voimien puutteesta jäänyt. Omat menoni häiritsivät perhe-elämää, taloutta ja vähän kaikkea. Tai näinhän minulle kerrottiin. Sain arvostelua arvostelun perään eikä mikään kelvannut joten helpointa oli vain luovuttaa. En nähnyt mitään syytä nähdä vaivaa jotta minua voitaisiin arvostella.

Siinä vaiheessa kun fyysinen väkivalta astui kuvioon, olin jo niin alistettu, etten osannut olla vahva ja lähteä. Fyysinen väkivalta lisääntyi jatkuvasti ja pahoinpitely vei minut jopa sairaalaan. Edes siinä vaiheessa en kyennyt suhteesta irtaantumaan. Häpeä esti avautumisen muulle maailmalle.

Tiedän, että perheväkivallan uhreja on vaikea ymmärtää. Monesti ajatellaan vain ratkaisun olevan suhteesta irtaantuminen, helposti ja yksinkertaisesti. No, niin ajattelin ennen minäkin ja kuvittelin näiden naisten, jotka suhteeseen jäävät, olevan avuttomia ja typeriä. Kunnes sitten olinkin keskellä sitä vyyhtiä itse. Yhtäkkiä tajusin olevani pahoinpidelty, manipuloitu, häpeissäni enkä tiennyt mitä tehdä. En oikein edes tajunnut siinä vaiheessa miten olin siihen joutunut enkä löytänyt pitkään aikaan ulospääsyä. Häpeää suurempi este lähtemiselle oli pelko. Olinhan joutunut kymmeniä kertoja pelkäämään omaa puolisoani. Ilman ulkopuolisten puuttumista asiaan en varmasti olisi uskaltanut enkä jaksanut irtautua. Niin peloissani ja niin väsynyt olin. Sain onneksi valtavasti tukea monilta tahoilta: ystäviltä, sukulaisilta ja sosiaalityöntekijöiltä. Heidän avullaan lopulta sain aikaan tärkeän askeleen.

Fyysinen väkivalta loppui erottuamme, mutta henkinen väkivalta valitettavasti jatkuu edelleen kiusanteon muodossa. Yhteisen lapsemme myötä olen helppo kohde ja lapsi helppo välikappale. Erona entiseen on, etten anna tämän enää vaikuttaa. Olen oppinut olemaan vahva ja jätän tämän kiusaamisen omaan arvoonsa, en välitä siitä. Olen onnellinen eikä sitä kiusaamisella kukaan kykene muuttamaan.

Eron jälkeen en heti jaksanut huolehtia itsestäni. Kiusaaminen jatkui edelleen ja olin pitkään niin uupunut siitä tilanteesta, että elämä muodostui vain selviytymiseksi arjen rutiineista. Hoidin työt ja lapset enkä jaksanut muuta. En tiedä, olisinko jaksanut edes tuon vertaa ilman läheisten apua ja tukea. Kaikki aika ja energia valuivat hukkaan. Toipuminen tuntui loputtomalta tieltä. Välillä oli hetkiä jolloin luulin ihan oikeasti, ettei tällaisesta voi toipua, ettei kenelläkään voi olla voimia selviytyä näin pahoista asioista. Hetkiä kun pelkäsin maailman romahtavan ihan oikeasti.

Pikkuhiljaa sain voimia takaisin ja aloin voida paremmin. Kun erosta oli vajaa vuosi, hain lähestymiskiellon ja tein rikosilmoituksen pahoinpitelyistä. Aloitin uudestaan vanhan rakkaan harrastukseni laskettelun ja aloin elää taas ihanaa vanhaa elämääni. Siis sellaista mitä se oli ennen väkivaltaista suhdettani. Ystävät olivat kaikki vielä tallella vaikka heitä olin jo pitkään laiminlyönyt. Minulla oli siis monin tavoin onnea. Vaikka vaarana oli menettää paljon, en loppujen lopuksi menettänyt mitään. Sain onneni ja elämäni takaisin.

Koska en kyennyt tuona aikana enkä heti sen jälkeenkään itsestäni huolehtimaan, olen ollut monella tapaa rapakunnossa. Elin henkisesti rankkoja aikoja jolloin uupumus oli niin suuri, etten kyennyt keskittymään itseeni, vaan elämä oli lähinnä selviytymistä. Sosiaalinen elämä hiipui kun voimat eivät riittäneet järjestämään aikaa ystävien tapaamiseen. Silloinkin kun aikaa oli, jättäydyin herkästi voimattomana sohvan pohjalle. Fyysisesti olin jo pitkän aikaan ollut huonossa kunnossa. Nyt elämän ollessa taas kunnossa jaksan keskittyä itseeni. Haluan olla henkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti hyvinvoiva nainen ja äiti ja saada liikunnan pysyväksi osaksi arkea.

Olen aloittanut säännöllisen liikkumisen ja haluan siitä elämäntavan. Minulla on meneillään oma  fitness-projektini, johon kuuluvat fyysisen kunnon lisäksi siis myös sosiaalinen ja henkinen hyvinvointi. Haluan myös näyttää, että kuntoon voi päästä ja terveellisesti elää ilman kalliita laitteita ja tarkkaa dieettisuunnitelmaa. En väheksy ammattilaisten tietotaitoa vaan tuon esille sen, että ilmankin voi pyrkiä terveelliseen elämään eikä kiire ole syy liikkumattomuudelle. Oman elämän hyvinvointiin riittää motivaatio ja mielikuvitus. Meillä lapset harrastavat niin paljon, ettei vapaailtoja perheessä ole. Nipistänkin ajan liikunnalle hetkistä sieltä täältä. Televisiota katsellessani jumppaan jumppapallolla, hypin hyppynarulla tai nostelen puntteja. Kotona työtuolini on iso jumppapallo joten istuessanikin olen jatkuvassa liikkeessä. Liikennevaloissa en vaihda autoradion kanavia vaan jännitän lihaksia. Samaten kokkaillessa voi jumpata vaikka pohjelihaksia sen sijaan että vain seisoo leikkuulaudan äärellä. Käytän portaita en hissiä. Ruokakaupassa punnerran raskaatkin ostokset korilla enkä käytä rattaita ellei seuraneitinä ole karkaileva 2-vuotias. Pikkuneidin satujumpan valitsin sen mukaan että samaan aikaan pääsen jumppaan minäkin. Kun pikkuneiti haluaa syliin, menenkin maahan makaamaan ja teen vatsalihasrutistuksia ja annan joka nousulla pusun taikka nostelen häntä lentokoneena ilmaan. Näillä valinnoilla aion kunnostani huolehtia ja vain mielikuvitus on rajana miten arjen hetkiä voi hyödyntää. Toki mielelläni menen jumppaan tai laskettelemaan kun aika suo, mutta muulloinkin voi siis liikkua. 

Tämän lisäksi syön terveellisesti. En laske kaloreita vaan pidän huolen, että lautasella on paljon terveellisiä aineksia. Eineksiä en käytä ja ruuat pyrin tekemään mahdollisimman alusta asti itse. Vältän vaaleita jauhoja ja sokeria mutta karppaajaksi en lukeudu. Kerran viikossa pidän nannapäivän, jolloin saan herkutella ja poiketa arjen ruokavaliosta.

Aion näyttää esimerkilläni, miten elämän voi muuttaa ja voida paremmin vaikka miten pohjalla olisi käynyt. Haluan antaa myös esimerkin miten tämä kaikki on mahdollista perheestä, töistä ja kiireistä huolimatta.

Otathan yhteyttä, jos haluat apua, vertaistukea tai vaikkapa tilaisuuteesi kertojaa: miafitnessblog(at)gmail.com