Vainoaminen on vakavaa

Joskus ero ei pääty tavalliseen tapaan vaan toinen osapuoli saattaa joutua aivan käsittämättömien vainojen kohteeksi. On siis ns. tavallisia eroja ja niitä, joissa toinen osapuoli ei jätä toista lainkaan rauhaan. Kun asiaan olen nyt enemmänkin tutustunut, olen kuullut mitä uskomattomampia tarinoita omaisuuden tuhoamisesta niin henkiseen kuin fyysiseen väkivaltaan. Kiusaamisen tapoja on monia.

Hoitokeinojakin on monia, tai ainakin ehdotuksia. Tässä niistä pari esimerkkiä. Puhelinnumeron vaihtoa on moni ehdottanut. Muutto paikkakunnalta on toinen yleinen ehdotus. Hälytyslaitteiden hankinta on lisäksi usein listalla. ”Sano hänelle, että lopettaa. ” Viimeisin neuvoista kyllä herättää lähinnä hymyilyä. Osa neuvoista tulee niiltä viisaammilta, jotka eivät ymmärrä miten en vain hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä. Täytyy myöntää, että niistä neuvoista ei tule hyvä mieli. Suurin osa antaessaan neuvoja kuitenkin tarkoittaa  hyvää ja yrittää vilpittömästi auttaa mutta ei kenties tule ajatelleeksi neuvojen taustalla olevaa sanomaa: Kiltin on parempi juosta pakoon, antaa pahan jyrätä kaiken altaan. Niin kuin koulukiusatun kehotetaan vaihtamaan koulua, muidenkin kiusattujen tulisi vain vaihtaa maisemaa. Auttaako se? Entä jos tämä kaikki tulee tehdyksi turhaan ja kiusaaminen siltikin jatkuu? Olisi kamalaa todeta jälkeenpäin, että edelleen on kiusaa, mutta nyt sitä joutuu vain kestämään ilman lähellä olevaa tukiverkostoa ja tuttua ympäristöä.

Ellei tilannetta itse koe, ei sitä tule helposti ajatelleeksi miten hankalaa näitä neuvoja on noudattaa. Ei kiusatulle ole kovinkaan helppo ratkaisu luopua kaikesta ja vaipua maan alle välttääkseen kurjia tilanteita. Moni meistä tarvitsee puhelinta töissään eikä kiusaaja välitä pommittaako hän työpuhelinta vai sitä yksityistä. Monikaan meistä ei halua sanoa asiakkaalle, yhteistyökumppanille taikka työnantajalle, ettei katso puhelintaan häirinnän vuoksi kuin satunnaisesti. Sitä työpuhelinnumeroa kun harvoin voi vaihtaa salaiseksi. 

Sitten se muutto paikkakunnalta. Kuulostaa äkkiseltään helpolta ratkaisulta, mutta… Kiusatulle on erittäin tärkeää saada pitää verkosto johon tukeutua kun häirintä uhkaa. Muutto kotoa tarkoittaisi, että jälkeen pitäisi jättää sukulaiset, ystävät, työ/koulu/päiväkoti ja harrastukset. Siis niin kiusatun kuin perheen lastenkin tulisi luopua kaikesta tutusta.  Kehen kiusattu tukeutuu kaukana kotoa? Mitä kun turvaksi ja lohdutukseksi pitäisi soittaa joku läheisistä ja läheiset asuvatkin monen sadan kilometrin päässä? Se ei ole lapsillekaan hyväksi kun lähellä ei enää olekaan tuttuja ihmisiä. 

Hälytyslaitteet ovat tietysti turvaa lisäävä tekijä, mutta eivät nekään lopeta kiusaamista. Sitkeimmät kiusaajista eivät hätkähdä vartijafirman tarroja ikkunoissa eivätkä pelästy edes vartijoiden saapumista paikalle. Useimmiten tämä tietää vain runsasta rahan menoa ja ehkä, jos hyvä tuuri käy, hetken turvaa. Ongelmaa ei tämäkään siis poista. 

En halua pahoittaa kenenkään mieltä ketä neuvoja on halunnut antaa. Arvostan sitä, että meistä huolehditaan ja on ihanaa että niin monet haluavat auttaa. Eikä kukaan vilpittömästi apuaan tarjonnut ole edes loukkaantunut kun olen kertonut miten näitä neuvoja on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta noudattaa. Nämä kun ovat vain asioita joita ei ole tullut pohdittua ennen kuin sattuvat omalle kohdalle. Ja eivät ne neuvot missään nimessä turhia ole olleet. Niiden myötä olen saanut paljon arvokkaita vinkkejä ja osannut laatia ympärillemme laajan tukiverkoston ja parantaa perheemme turvallisuutta.

Tosin, nyt täytyy myöntää, tuo kehotus rauhaan jättämisestä saa kyllä pelkästään sen huvittuneen hymyn huulille. Olen kohta jo parin vuoden ajan elänyt kännykkä kämmeneen lähes liimattuna ja pelännyt ja paennut. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki olisi ollut sillä vältettävissä, että yksinkertaisesti olisin todennut: ”Jätä minut rauhaan.” Eli kun seuraavan kerran kiusaajani näkyy kotimme edessä, menen vain ja totean nämä kolme sanaa ja saan helpottuneena myöntävän vastauksen? Pitäisikö tämä sama kertoa kaikille naisille jotka nukkuvat pesäpallomailan kanssa että hei ei hätää, jos joku ilmestyy sängyn viereen, kerro vain hänelle että toivot hänen lähtevän. Näinköhän se sujuisi? 

Siis, sen verran perun sanojani, että kaikki neuvot eivät ole arvokkaita. Äsken mainittu oli asian vakavuuden vähättelyä eikä siis oikeastaan neuvo lainkaan. Järkevä ihminen ei aloita kenenkään vainoamista eikä järkevän ihmisen kanssa edes tarvitse tällaisista asioista keskustella. Jos eroon liittyy vainoamista, ei edellytyksiä normaalille keskustelulle edes ole. Tätä "neuvoa" en siis arvosta ja uskallanpa väittää, ettei lisäkseni kukaan muukaan vainoamisen kohteeksi joutunut. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön. Edelleen olen sitä mieltä, että olen saanut useita arvokkaita vinkkejä arjen hetkiimme.

Toisaalta kun asiaa ajattelee, kaikki tuo äskeinen pohdinta oli tavallaan turhaa. Tai ei ehkä ole mutta pitäisi olla. On väärin, että kiusatun pitää nähdä kaikki tämä vaiva kun jokaisella pitäisi olla oikeus omaan turvalliseen elämään. Ehdotankin kaikille uutta asennetta: Uhria tulee suojella kiusaajalta. Kaikilla tulee olla oikeus rauhalliseen ja turvalliseen kotiin ja perhe-elämään. 

Ja sitten vielä hieman tilastotietoja, olkoonkin tylsää luettavaa: 

Sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä päätti 17.1.2012 tehdä selvityksen perhe- ja lastensurmien taustoista kymmenen vuoden ajalta. Selvityksen perusteella surmia yhdistäviä taustatekijöitä olivat parisuhteen ongelmat, erotilanteeseen liittyvä kriisi ja vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmat. 

MTV3:n uutisten mukaan viimeisen vuoden sisään on Suomessa tehty seitsemän perhesurmaa.
 

Tasa-arvotiedon keskuksen mukaan vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä kuoli nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Henkirikoksia edeltää usein osapuolten välinen väkivaltahistoria. Vuosien 2002–2007 tietojen mukaan aiempi väkivalta on yleisintä parisuhteisiin liittyvissä henkirikoksissa. Niistä peräti puolessa oli esiintynyt fyysistä väkivaltaa jo aiemmin. Säännönmukaisesti väkivaltainen osapuoli suhteessa oli ollut rikoksen tekijä eli mies. Henkirikoksiin johtaneet parisuhteet ovat lähes yksinomaan heteroseksuaalisia. Tarkastelukaudella 2002–2009 kuoli viisi miestä samaa sukupuolta olevan nykyisen tai entisen kumppanin uhrina.

Erotilanteet ovat merkittävä väkivaltariski naisille. Vuosina 2003–2009 parisuhdetappokuolleisuus eroamassa olevilla tai vastaeronneilla naisilla oli ainakin kymmenkertainen verrattuna parisuhteessa elävien naisten kuolleisuuteen.

Kun näitä lukee, tulee väkisinkin huoli siitä ymmärretäänkö asian vakavuus. Kuinka monta onnetonta kohtaloa tarvitaan lisää, ennen kuin vainoamiset otetaan tosissaan?

Lopuksi, varmistaakseni todistettavastikin, että olen sitä hölmöistäkin hölmöintä neuvoa kokeillut: Haluan, että lasteni ja minun vainoaminen loppuu. En halua, että minua kiusataan tai tarkkaillaan millään tavoin. En halua enää kertaakaan nähdä kiusaajaani pihallani, en kotimme edessä, en kaupassa enkä missään muuallakaan. Sattumia varmasti on, muttei jatkuvasti.

Haluan lapsilleni ja minulle rauhan.

Lähestymiskiellon korkea kynnys

Elämääni täyttää edelleen kiusaajani jatkuvat yhteydenotot ja tarkkailut. Vielä pahempaa on miten lapseni yhä uudestaan ja uudestaan joutuvat tätä sietämään. Koemme jatkuvaa kiusaamista ja kaikki ympärillämme ovat voimattomia auttamaan. Läheiset tukevat, mutta eivät voi tehdä muutosta. Kiusaajani yhteydenotot viestein ja sähköpostein vielä kestäisin mutta jatkuvat tapaamiset vievät välillä pahasti voimia. Useasti olemme samaan aikaan kotini lähellä, välillä olemme osuneet samaan aikaan kauppaan.

Yritin kuukausi sitten uusia lähestymiskiellon, mutta kiellon määräämisen kriteerit eivät täyttyneet. Kiusaajani väitti kaikkia tapaamisia sattumiksi ja eihän minulla muusta näyttöä ollut. Näistä tapaamisista kun ei jäänyt jälkiäkään kuin muutaman kerran. Vakavan häirinnän tai rikoksen uhka jäi tämän vuoksi näyttämättä. Vaikka pelkästään tekstiviestejäkin oli edellisen lähestymiskiellon aikana tullut 81 kpl, oli useimmat näistä puettu ns. asialliseen muotoon ja minun oli vaikea osoittaa niiden tarpeettomuutta. Näitä ”sattumia ja asiallisia viestejä” en edelleenkään saa millään loppumaan.

Olen myös itse liian tehokkaasti torjunut häirintää. Uskomatonta todeta, mutta näin todella on. Huolehtiakseni perheestäni, olen laatinut ympärillemme organisaation josta suojelupoliisikin voisi olla ylpeä. Olen varautunut kutakuinkin kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Nämä vinkit laitan nyt eteenpäin ja toivon niistä olevan hyötyä myös muille.

Perheen puhelimet pysyvät ladattuina ja kulkevat mukana, jotta apua on soitettavissa milloin tahansa ja missä tahansa. Varmistan, että lasten puhelimet ovat päällä ja yön aikana sängyn vierellä yöpöydällä. Ellei lapsille halua kertoa todellista syytä puhelimien läsnäoloon, voi heille selittää tämän vaikkapa siten, että näin harjoitellaan heräämistä ja aamutoimia itsenäisesti, ilman äidin apua. Selitys toimii luonnollisesti vain, jos muistaa sen herätyskellonkin lapsen puhelimeen päälle laittaa.

Hätänumero löytyy minulta pikanäppäimistä. Tämä tuli todettua tarpeelliseksi, kun huomasin, ettei paniikkitilanteessa onnistu helpolla neljän näppäimen painallus. 1-1-2-luurinkuva oli usein niin vaikea yhdistelmä tärisevillä sormille, että puhelin ehtikin lähteä käsistä ja ilmalentoon ennen yhteyttä hätäkeskukseen. Tämä vinkki tuli itse asiassa terapiakeskus Pilarista. Yksinkertainen asia, joka vain ei tullut itselle mieleen, mutta josta on sittemmin ollut paljon apua. Suosittelen.

Oma puhelin kulkee minulla aina mukana. Yöt se nukkuu tyynyn alla ja kylpyhuoneessakin se käy. Kun ei ole hetkeäkään ilman, ei se voi tarpeen tullen olla väärässä paikassa.

Hälytysketjuun kuuluu ystäviä, sukulaisia ja naapureita, niin kotona kuin mökillä. Kaikkia ei tarvitse itse soittaa läpi vaan ketju vie eteenpäin. Ystävät ovat valjastaneet ketjuun jopa lähellä asuvia ystäviään ja läheisiään. Tällä tavoin meillä on apua saatavissa ympäri vuorokauden, siis muiltakin kuin viranomaisilta.

Ensimmäistä kertaa koin järjestelyni negatiivisen puolen lähestymiskielto-oikeudenkäynnissä. Koska itse omilla toimillani olin huolehtinut perheemme turvallisuudesta tehokkaasti, ei häirintä ollut enää niin uhkaavaa, että lähestymiskiellon kynnys ylittyisi. Olin itse onnistunut eliminoimaan rikoksen ja vakavan häirinnän uhan. Tehokkuuteni tässä veikin tavallaan väärään suuntaan. Tietysti vain tavallaan, sillä pääasiahan oli turvallisuuden saavuttaminen. Yhtä kaikki tämä oli turhauttavaa todeta! Oikeuslaitosta en tästä syytä, päätös perustui lakiin. Eduskunnan säätämään lakiin. Jäinkin miettimään, millä tavoin kansanedustajat herätetään huomioimaan tällainen epäkohta ja saadaan tarvittavat lakimuutokset aikaan.

Kaikilla tulee olla oikeus turvalliseen kotiin ja elämään ilman kiusaamista, eikä missään nimessä torjuntayritykset saisi tulla kiusaajan hyödyksi. Päinvastoin, kuten vakuutusyhtiöt kannustavat omaehtoiseen rikollisuuden ehkäisyyn, tulisi lainsäätäjänkin meitä tähän kannustaa. Ei ole kenenkään etu, että omasta ja perheen turvallisuudesta huolehtiminen vähentää lainsäätäjän mielestä yhteiskunnan tarpeen huolehtia meistä. Häirinnän yritys pitäisi olla yhtä vakavaa kuin onnistunutkin häirintä. Kiusaamisen osalta on asiaan mahdollisesti tulossa ainakin jonkinlainen ratkaisu, jos ehdotus vainoamisen saattamisesta rikoslakiin toteutuu. Kyseiselle pykälälle ainakin on tarvetta.

Matkalla käräjäoikeudesta kotiin kiusaajani antoi muutaman ivallisen hymyn ja peukun noston saatuaan ilmeisesti omasta mielestään lisäluvan kiusaamiselleen. Luonnollisestikin minua sillä matkalla seuraten ja tehden selväksi ettei mikään tule muuttumaan. Tämän jälkeen on seuraaminen saanut jo uusia muotoja: minua tarkkaillaan kotini edustalla autosta käsin. Ilmeisesti lähestymiskiellon päättymisen myötä on hän antanut itselleen luvan tarkkailla minua entistäkin näkyvämmin. Enää ei tarvitse hiippailla puskissa vaan voi tulla rohkeasti autolla kotini edustalle. Kerran ajaessani ystäväni kanssa kotiin tuli hän autolla vastaan. Asun toki päättyvän kadun päässä mutta varmasti tämäkin oli vain sattumaa. Ehkä hän eksyi etsiessään jotain muuta osoitetta?

Nyt olen siinä tilanteessa että kiusaamiset tulevat jatkumaan, tämän olen jo todennut. Mutta olenhan minä voimakkaampi, edelleen. Minua ovat tukemassa ystävät ja sukulaiset. Myös työkaverit ja monet muut, jopa tuntemattomat, tukevat minua ja kannustavat jaksamaan. Toki näillä voimin selviän, vaikka joskus välillä vaikealta tuntuukin.

 

Halloween-muistoja

Pienikin askel vie eteenpäin

Miten väkivaltaisesta suhteesta pääsee eroon? Miten osata luovuttaa? Saamieni kysymysten myötä olen pohtinut ja miettinyt ja taas uudelleen pohtinut ja miettinyt miten osaisin vastata ja vieläpä vastata mahdollisimman hyvin. Siis niin hyvin että kuulijakin jotain ymmärtäisi ja jopa hyötyisi vastauksestani. Sehän kun on vertaistuen yksi tärkeistä tarkoituksista, jakaa neuvoja omien kokemusten pohjalta.

Vaikea tehtävä, sillä yhtä ainoaa oikeaa vastausta ei ole ja samat neuvot eivät kaikille päde. Joku voi haluta romuttaa koko asetelman kerralla. Matkalla poliisilaitokselle rikosilmoitusta tekemään kuljetaan asianajotoimiston kautta ja seuraavaksi postiin muuttoilmoitusta tekemään ja illalla jo nautitaan uuden kodin rauhallisesta tunnelmasta samalla kirjoitellen osoitteenmuutoskortteja. Tässä vaiheessa on jo ex-puolison tiedot poistettu niin meilistä kuin puhelimesta ja melkeinpä ajatuksistakin. Joku toinen haluaa edetä pikkuhiljaa aloittaen parisuhdeterapiasta ollakseen ehdottoman varma ratkaisustaan ja käyttää aikaa pohdintaan. Väliin mahtuu monta tapaa, joista kukin voi valita omansa. Tärkeintä on, että väkivalta loppuu. Ellei se lopu nopeasti, voi yrittää vähän hitaammin.

Kaiken muuttaminen kerralla ei ole helppo tehtävä eikä sen pidäkään olla tähtäimenä jos tapa ei hyvältä tunnu. Muutoksen voi aloittaa askel kerrallaan, vaikkapa kertomalla ensin hyvälle ystävälle mitä kodin seinien sisällä tapahtuu. Sen jälkeen voi seuraavana päivänä kertoa toiselle ystävälle. Siinä olikin jo kaksi tärkeää askelta.

Perheväkivalta on tilanne johon ei kannata jäädä yksin. Kertomalla läheisille saa tukea ja lisävoimia. Niin, ja tuskin se uutisena heille tulee. Ystävät tietävät, ainakin useat heistä. He myös haluavat tietää ja haluavat auttaa. Sitä vartenhan ystävät ovat.

Itselläni kynnys kertoa oli aivan liian korkealla. Häpeän tunteet ja pelko entistä puolisoa kohtaan tuhosivat monta hyvää yritystä. Useasti suunnittelin miten kerron ystäville ja läheisille. Välillä laadin luonnoksia meiliin, välillä kertailin niitä päässäni. Monta luonnosta tuli laadittua ennen kuin lopulta avauduin. Ei se ollut helppoa mutta kannatti. Ja turhaan olin sitä kynnystä miettinyt. Kyllä ne ystävät todellakin sen tiesivät. Ketkä eivät tienneet, sen vähintäänkin aistivat. Paha oloni oli näkynyt. Kovinkaan yllättyneitä kommentteja ei tarvinnut siis vastaanottaa. Legendaariset tarinat kompastumisista eivät olleet menneet läpi. Mikä tärkeintä, kertominen kannatti. Sain tukea ja voimaa ja jaksoin taas eteenpäin.

Jos et vielä tiedä miten edetä, niin aloita vaikka tästä askeleesta: Kerro yhdelle ystävälle. Tämän jälkeen kynnys ottaa seuraava askel on jo paljon lähempänä. 

 

Vertaistuki- ja keskusteluryhmä perheväkivallan uhreille

Vertaistukitoiminta lähti viimeinkin käyntiin. Facebook-yhteisöön on perustettu keskusteluryhmä, joka on tarkoitettu perheväkivaltaa kohdanneille naisille. Ryhmään ovat tervetulleita niin väkivaltaisessa suhteessa elävät kuin siitä jo irtaantuneet. Ryhmän tarkoituksena on jakaa kokemuksia ja tunteita sekä tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin. Sivusto tarjoaa lisäksi tärkeän mahdollisuuden kysyä neuvoja ja saada tukea itselleen.

Ryhmään voi liittyä ottamalla yhteyttä sähköpostiosoitteeseen miafitnessblog@gmail.com. Ryhmä on salainen, joten sen olemassaolo näkyy vain ryhmään kuuluville jäsenille. Keskustelut käydään luottamuksella ja jäsenyyskään ei näy muille kuin ryhmäläisille.

Tervetuloa mukaan!