Aamun aikaisilla hetkillä, yksin hereillä, ehtii tuumia kaikenlaista. Tuhinaa kuuluu ja saa
rauhallista aikaa yksin. Ihan paras hetki tehdä vaikkapa töitä. Samalla tosin tulee mietittyä monta muutakin asiaa. Juuri
tänä aamuna vääjäämättä palaa mieli eiliseen, jälleen yhteen kohtaamiseen pahoinpitelijäni kanssa.
Näitähän siis vain tulee koko ajan lisää. Eilen osituskokousta, jälleen. Miten sitäkin joku on kyennyt venyttämään jo 3,5 vuotta erosta? Uusia vaatimuksia kun löytyy. Toki niitä tarvitaan, ne kun ovat enää ainoa tapa saada minua paikalle. No mutta siihen eiliseen. Tapanani on näissä tilanteissa ollut olla paikalla valmiiksi hyvissä ajoin. Sekä kohteliaisuudesta että siksi, että saa yksin saapua paikalle.
Aamuinen paniikki alkoi iskeä kun matkalla kokoukseen tuli toisen osapuolen auto vastaan. Tajusin, että hänet on jo tuotu paikan päälle ja vieläpä aikaisin ja pelästyin mitä siitä seuraa. Pulssi nousi ja sydän takoi kun tajusin, että joku saattaa odottaa jossain porraskäytävässä minua. Helpotus oli suuri kun törmäsin avustajaani jo heti auton ulkopuolella, ei tarvinnut kulkea yksin.
Onnekseni paniikki osoittautui muutenkin turhaksi. Ei vastapuolta näkynyt paikalla lainkaan, eikä näkynyt muuten vähään aikaan. Jäin miettimään olisiko näkynyt, jos olisin ollut yksin. Ja mitä olisi tapahtunut?
Nämä hetket saavat pulssin nousemaan ja adrenaliinin kiihtymään. Aina sitä jää ajattelemaan: "Mitä jos?" Mitä kaikkea voisikaan tapahtua. Näistä peloista ei voi koskaan kokonaan irroittautua, eikä toisaalta pidäkään. Pelon tarkoitushan on ennakoida vaaraa ja auttaa suojautumaan. Pelko on siis varsin hyödyllinen mekanismi vaikka ei kiva tunne olekaan.
Tänään kuitenkin turvassa, työpäivä odottaa, ja aurinkokin paistaa varmasti tuolla jossain pilvien takana :)
Näitähän siis vain tulee koko ajan lisää. Eilen osituskokousta, jälleen. Miten sitäkin joku on kyennyt venyttämään jo 3,5 vuotta erosta? Uusia vaatimuksia kun löytyy. Toki niitä tarvitaan, ne kun ovat enää ainoa tapa saada minua paikalle. No mutta siihen eiliseen. Tapanani on näissä tilanteissa ollut olla paikalla valmiiksi hyvissä ajoin. Sekä kohteliaisuudesta että siksi, että saa yksin saapua paikalle.
Aamuinen paniikki alkoi iskeä kun matkalla kokoukseen tuli toisen osapuolen auto vastaan. Tajusin, että hänet on jo tuotu paikan päälle ja vieläpä aikaisin ja pelästyin mitä siitä seuraa. Pulssi nousi ja sydän takoi kun tajusin, että joku saattaa odottaa jossain porraskäytävässä minua. Helpotus oli suuri kun törmäsin avustajaani jo heti auton ulkopuolella, ei tarvinnut kulkea yksin.
Onnekseni paniikki osoittautui muutenkin turhaksi. Ei vastapuolta näkynyt paikalla lainkaan, eikä näkynyt muuten vähään aikaan. Jäin miettimään olisiko näkynyt, jos olisin ollut yksin. Ja mitä olisi tapahtunut?
Nämä hetket saavat pulssin nousemaan ja adrenaliinin kiihtymään. Aina sitä jää ajattelemaan: "Mitä jos?" Mitä kaikkea voisikaan tapahtua. Näistä peloista ei voi koskaan kokonaan irroittautua, eikä toisaalta pidäkään. Pelon tarkoitushan on ennakoida vaaraa ja auttaa suojautumaan. Pelko on siis varsin hyödyllinen mekanismi vaikka ei kiva tunne olekaan.
Tänään kuitenkin turvassa, työpäivä odottaa, ja aurinkokin paistaa varmasti tuolla jossain pilvien takana :)
