Kesä tuli kesä meni. Blogia en ole ehtinyt päivittää mutta
työ perheväkivaltaa vastaan jatkuu. Itse asiassa tämä on ollut kiireisin kesä
niin töiden, väkivaltatyön kuin vähän muidenkin asioiden puolesta. Samalla myös
valtavan kiva kesä, ehkä paras vuosikausiin.
Yksi monista kivoista jutuista on innostuminen juoksemaan. Liikkuahan
olen tykännyt aina vaikka elämä välillä vei suuntaan jossa liikkuminen jäi. No
sitä ei onneksi ollut turhan vaikeaa löytää takaisin. Uiminenkin tuli
varvasmurtuman myötä kuvioihin, nykyään uin jopa meressä! Kuntosalilla tykkään
käydä, rullaluistelu on uusi laji johon rakastuin, laskettelu nyt tietty on
ihan parasta. Mutta juokseminen, no-no-no. Tai näin ennen ajattelin, mutta
nykyään minut löytää lenkkipolulta lähes joka päivä. Joskus kilpaurheiluaikoina
lajikauden ulkopuolella lenkit olivat kyllä suurinta pakkopullaa mitä muistan.
Anteeksi vaan valmentajat: Kaikki muu oli kivaa, mutta ne lenkit…
Nyt olen ihastunut (addiktoitunut?) siihen lajiin niin
paljon, että kutakuinkin joka ilta on minun juoksemaan päästävä. Siis vaikka
olisin jo ollut uimassa ja rullaluistelemassa saman päivän aikana niin siltikin
energiaa riittää vielä pururadalle. Ei hullummin naiselta, joka vajaa neljä
vuotta sitten harjoitteli uudestaan kävelemään. Tänään sitä pururadan pimeässä
tunnelmassa mietinkin pitkästä aikaa. Silloin surkeana sairaalapedissä liikkumiskyvyttömänä
ei tullut mieleenkään että joku päivä vielä harrastan liikuntaa, vieläpä
juoksemista. Muistelin sitä kun kädet eivät toimineet edes sen vertaa, että
syömään olisi pystynyt ja kun jalat eivät liikkuneet edes sen sentin vertaa, että
olisivat liikahtaneet. Elämä tuntui aika hauraalta ja synkältä tuolloin ja
toisinaan ne ajatukset niissä jutuissa käy. Toisinaan niitä tuntuu tarpeelliselta miettiä. Mutta... nyt käyn innokkaasti lenkkeilemässä,
ihmeisiin siis pystyy kun oikein kovasti yrittää. Vau minä! Vaikka itse
sanonkin :)
Mainittakoon nyt kuitenkin, että lyhytjänteisyyttäni teen paljon
pikalenkkejä joten ei tässä mitään triathloneja sentään joka päivä vedetä eikä
aina niin tehokkaitakaan… Tänään innostuin lähtemään illaksi rullaluistelemaan,
tai niin luulin ja yritin. Autoon päästyäni alkoi sataa vettä, joten päätin
että menenkin juoksemaan ja käännyin takaisin kotiinpäin. Minun taidoillani kun
ei sadekeleillä luistella. No, sade lakkasi ja käänsin nokan uudelleen kohti
luistelupaikkaa. Seuraavissa liikennevaloissa alkoi ripottamaan vettä auton
ikkunaan. Päätin, että menen sittenkin juoksemaan ja kun kerran jo autolla
liikkeellä olin, voisin kokeilla jotain muuta kuin kotipururataa. No sittenhän
alkoi sataa vettä jo kovemmin ja käännyin taas kotia kohtia.. Kotiportin
kohdalla satoi vain vähän ja tunsin itseni jo ihan hölmöksi ja laiskaksi, niin
ohitin kotiportin (jo toistamiseen tänään naapurien mietittäväksi) ja ajoin pururadalle
urheilupuistoon. Kivaahan siellä oli pienessä tihkussa juosta. Niin ja sangen
nostalgista muistella niitä pakkopulla-aikoja ;) Tosiasia kuitenkin mun
tehokkuudesta on, että auto sai tänään enemmän lenkkeilyä kuin minä :)
Seuraavaksi postausta seuraavasta vertaistukiryhmästä
Turussa 28. lokakuuta!
Ylpeä lenkkeilijä
