Terapiassa aloin ymmärtää miten väkivalta ei ole uhrin vika ja miten ei mikään, ei siis yhtään mikään, sitä oikeuta. Itseni syyllistämiset ja häpeän tunteet alkoivat pikkuhiljaa huveta ja oma elämäni ja omat tunteet tulivat takaisin tilalle. Terapiassa olen oppinut paljon muutakin hyödyllistä. Yksi niistä on ”henkinen pakopaikka”. Sen tarkoitus on tarjota suojainen, turvallinen paikka omalle mielelle kun ahdistaa tai pelottaa.
Tätä varten pitää valita turvallinen ja rakas paikka, paikka jossa on aina hyvä olla ja josta on kauniit muistot. Kyse on paikasta, joka on tai on joskus ollut fyysisestikin olemassa mutta nyt sitä käytetäänkin mielikuvituspaikkana rauhoittamaan olotilaa. Tarkoitus on aistia kaikki ne tunteet, joita siellä on ollut saadakseen aikaan mahdollisimman aidon tunteen siellä olosta. Sinne voi paeta vaikka yöllä painajaisesta herättyään tai vaikkapa kesken oikeudenkäynnin kun tuntuu tukalalta. Siis kun ei fyysisesti pääse lähtemään, mutta olotila huutaa ulospääsyä jostain.
Ensin tietysti pitää valita se paikka. Helppo homma tämä aloitus minulle: isomamman ja pappan koti. Huoneista valitsin keittiön, sillä siihen liittyi monenlaisia muistoja: tuoksuja, ääniä ja esineitä. Siellä me myös oleiltiin paljon.
Tuoksuista minä aistin siellä kaakaon ja mannapuuron. Mammalla oli tapana keittää minulle aamuisin kaakaota. Eikä mitään pikaversiota vaan esiin otettiin kattila, vispilä, oikeaa kaakaojauhetta ja sokeria. Mielikuvissani kuulen vispilän äänen ja muistan miltä kattila näyttää. Toisessa kattilassa valmistuu mannapuuro samoin metodein. Muistelen myös miltä tuntuu pöydän pinta, miltä tuolissa tuntuu istua, miltä tuntuu muovimaton kuviot jalan pohjissa. Pappa istuu pöydän toisella puolella ikkunan vieressä, aina samalla paikalla kuten minäkin. Takanani hurisee jääkaappi ja äänekäs kello tikittää. Muistelen miltä näyttää keittiö, sen kaapit, mitä ikkunoista näkyy, missä kohdin oli minkäkin esineen paikka. Sinipintaisen työpöydän äärellä leivoimme pullaa. Työpöydän takana kaapissa ylähyllyllä oli nannapurkki. Toisella puolen pöytää kaapissa oli minun junalautanen, jota muuten rakastan käyttää vieläkin. Muistelen missä leikittiin, missä jumpattiin, missä harjoiteltiin käsillä kävelyä. Keittiö oli kuin oma pieni maailmansa, vähän niin kuin Richard Scarryn kissakirjat, joista löytää joka kerta uusia yksityiskohtia.
Muistelen myös mitä mamman ja pappan kanssa puhuttiin ja mitä he puhuivat keskenään. Kaikkea en kuitenkaan jaa vaan meidän jutut ovat vain meidän. Mutta jotta turvapaikka tuntuisi mahdollisimman aidolta, muistoihin kuuluu nimenomaan kaikki mitä siellä tapahtui.
Välillä voin miettiä näitä kauniita muistoja pitkäänkin kun aikaa on vaikkapa yön hämärissä kun en unta saa. Välillä asiat kulkevat välähdyksen omaisesti mieleni läpi kun ei ole aikaa miettiä pitkään kuten vaikkapa kesken oikeudenkäynnin. Sekunnissa saatan aistia kaiken tämän ja saada turvallisen olon.
Ihan kylmiltään ei pakopaikkaa löydä vaan sitä harjoitellaan terapiassa ja sitä pitää harjoitella lisää kotona. Mutta kun sen tunteen saa aikaiseksi, siis sen että pakopaikkaan on päässyt, se todellakin auttaa rauhoittumaan ja helpottaa oloa valtavasti. Siellä on hyvä olla.
