Uusi alku

Kesä meni ja hetken jo mietin aloitanko blogin teon kokonaan uudestaan. Siis ettei näytä siltä että luovutin kesken.

Mutta kun luovutin kesken. Vaikka kesä oli meille aurinkoinen ja ihana, mahtui siihen vaikeitakin hetkiä. Kiusaamiseni jatkui ja välillä yltyikin. Välillä kiusaaminen oli minun tarkkailua, välillä yhteydenottoja sähköpostien ja tekstiviestien muodossa. Yhteydenottoja en saanut loppumaan millään vaikka kuinka yritin. Väsyin hetkeksi uudestaan niin, etten jaksanutkaan fitness-projektiani. Kokonaan en kuitenkaan missään vaiheessa luovuttanut. Aina välillä sain itsestäni irti ja kävin lenkillä ja kuntoilin kotipihalla. Prinsessojen kanssa pelattiin pesäpalloa ja laadimme omat sääntömmekin minikokoiselle joukkueellemme.

Viljan kolari elokuussa oli pelästyttävin hetki. Sekunnin ajan jo luulin saavani kaikkien vanhempien painajaispuhelun kun Viljan isä soitti kertoakseen onnettomuudesta. ”Älä pelästy, mutta..” Ennen kuin olin kuullut lausetta loppuun astikaan, olivat jalat jo pettäneet ja kauhukuvat alkoivat pyöriä päässäni ja jossain hämärässä aivojen pohjukassa kuulin jotenkuten mitä oli tapahtunut. Vilja oli muutaman metrin päässä isän luota kun hän talutti pyöräänsä suojatien yli ja auto ajoi hänen päälleen. Onnettomuuden aiheutti tuntemattomaksi jäänyt kaahari vastaantulijan kaistalla ohittaessaan. Tätä kaaharia oli Viljaan osunut autoilija väistänyt.

Vilja oli jo ambulanssissa matkalla sairaalaan kun sain soiton. Kun pääsin itse perille, oli siellä itkuinen, pelästynyt tyttöni. Ei saanut halata kun sattui ja niin itki taas lisää tämä äitikin. Tästä onneksi selvittiin, Vilja kotiutettiin jo samana iltana, mutta pelästys oli valtava. Sinä yönä en nukkunut. Aina kun ummistin silmäni, näin mielessäni pienen tyttöni makaamassa pyöränsä vieressä suojatiellä, itkien ja peloissaan. Mietin kuinka yksinäiseltä Viljasta mahtoi tuntua ennen kuin auttamaan jäänyt ohikulkija löysi isän ja Vilja sai hänet lähelleen. Mietin niitä perheitä jotka eivät ole selvinneet säikähdyksellä ja itkin pelkästä myötätunnosta kaikkia näitä tuntemattomia vanhempia kohtaan. Mietin miten erilaiseksi elämä olisi voinutkaan muuttua. Ei kovin helppoja asioita mietittäväksi yön yksinäisyydessä.

Olen aina ajatellut, että pahoistakin asioista pitää löytää jotain hyvää, siis se sananlaskun mukainen hopeareunus harmaan pilven ympärillä. Kun näin Viljan kolhiintuneen pyöräilykypärän, sain idean liikennevalistustapahtumasta. Koulu innostui ideasta, josta suuri kiitos opettajille ja rehtorille. Viljan toivuttua koulukuntoon järjesti koulu tapahtuman, jossa Vilja toimi esimerkkinä siitä, miten pyöräilykypärä oikeasti voi pelastaa. Kypärä ja Vilja itse ruhjeineen ja mustelmineen toimivat hyvänä tehosteena. Varmastikin tällä saatiin jokunen lapsi lisää käyttämään kypärää.

Tämän jälkeen kun kiusaaminen edelleen jatkui, tuntui se entistäkin kohtuuttomammalta ja epäreilulta. Toivoin hetken rauhaa, jotta saisin keskittyä hoitamaan lastani. Turha toivohan se oli; jo heti seuraavana päivänä minua jälleen tarkkailtiin kotini lähellä. Kehtasipa kiusaajani ilmoittaa sen tekstiviestilläkin minulle. Pääasia minulle kuitenkin oli, että Vilja oli kunnossa. Lähes riemuiten palvelin raihnaista lastani jolla oli vaikeuksia liikkua ja sattui ja särki.