Vanha kliseinen sanonta ”Riitaan tarvitaan kaksi” ei pidä aina paikkaansa. On ihmisiä jotka saavat aikaan riidan ihan mistä vaan milloin vaan ja ilman mitään loogista syytä. En aio esittää keittiöpsykologidiagnooseja kenestäkään, kunhan vain totean tällaisia ihmisiä olevan. Kokemusta näistä tilanteista kertyi.
Opin tuntemaan merkkejä milloin olla varuillaan. Tietyn tyyppiset tekstiviestit ja meilit joita päivällä töihin sain, opettivat minua varomaan tulevaa iltaa. Kirjoitusvirheet ja ivallinen sävy kertoivat minulle, että tänään on ollut ongelmia ja niitä ollaan hoitamassa perisuomalaiseen tapaan alkoholilla. Näitä ”riitoja” en jatkanut, en ikinä olisi uskaltanutkaan kun tiesin mitä vastustamisesta seurasi. Päinvastoin peloissani yritin kaikkeni saadakseni toisen hyvälle tuulelle. Ehdottelin vaikka mitä mitä vain mieleen juolahti: herkullisia illallisia, elokuvia sekä vein lapset hoitoon häiritsemästä ja ennen kaikkea turvaan. Välillä onnistuin, mutta asioiden pahetessa yhä enenevässä määrin en. Välillä lensivät ruuat pisin seiniä, välillä minä ja välillä molemmat. Vaikka olisin kuinka varpaisillani noissa tilanteissa ollut, ei mikään lopulta auttanut.
Usein oli myös tilanteita jolloin en ehtinyt varoitusta saada. Ei ollut lainkaan harvinaista, että kotiin tuli raivostunut puoliso riehumaan ja tavarat alkoivat lennellä ennen kuin sanaakaan oli edes vaihdettu. Jos luin, lensivät kirjat. Jos tein töitä, lensi tietokoneeni. Tietokoneita kuluikin tuona aikana runsaanlaisesti. Kuten myös puhelimia. Pitihän puhelin yrittää aina hajottaa etten pääsisi hätäkeskukseen soittamaan. Kerran hajosi puhelin palasiksi sen osuttua niin kovaa minuun. Minua on heitelty lukuisilla esineillä, jopa huonekaluilla. Raivon vallassa ei millään ollut mitään rajaa. Lopulta tilanteet alkoivat kärjistyä niin, että vauva, yhteinen lapsemme siis, oli jo vaarassa. Esineitä saattoi lentää kohti vaikka olisin vauvaa pidellyt sylissäni. Yleensä en saanut tietää edes syytä tähän käytökseen.
Kuten nykyäänkin, jo tuossa vaiheessa vauvaa käytettiin aseena minua kohtaan. Ellen totellut, saattoi puolisoni siepata vauvan ja karata vaikka yön pimeyteen. Koska ajokunnolla ei ollut hänelle mitään väliä, päädyin piilottamaan autoni avaimet kokonaan. Jopa puolisoani enemmän pelkäsin mitä lapsellemme sattuisi jos hän avaimet saisi. Tosin sain useastikin tuntea sen nahoissani kun en avaimia enää hänelle luovuttanut, mutta siitä pidin sinnikkäästi kiinni. Tätä en saanut koskaan anteeksi. Kerran jo erottuamme, kävi hän pihalla tyhjentämässä autoni renkaat, etten pääsisi aamulla töihin lähtemään. Kun ei päässyt taloon sisälle enää kiusaamaan, niin pitihän sitä jotain muuta luovaa keksiä.
Yksi syistä miksi en lähtenyt nopeammin väkivaltaisesta liitostani oli etten oikein ymmärtänytkään mitä tapahtui ennen kuin asiat olivat jo liian pitkällä. Minulla nimittäin on ollut valtavan hyvä tuuri ihmissuhteissa. Kukaan ei ennen ole ollut minulle paha eikä koittanut hyötyä minusta. Kun ensimmäistä kertaa eteeni sattuikin tällainen ihminen, en osannut varoa ja uskoin kaiken mitä minulle sanottiin. Huoli lapsista oli se punainen lanka johon tartuin jotta lopulta irti pääsin sekä ne lähimmäiset ja ystävät siinä tukena.
Tiedän myös toisenlaisen tavan käyttäytyä, olenhan käynyt läpi jo kaksi liittoa. Minulla on viidentoista vuoden kokemus normaalista parisuhteesta. Siinä huolehditaan puolin ja toisin eikä haluta toiselle pahaa. Kyllä ensimmäisessäkin liitossani joskus erimielisyyksiä oli, kenelläpä ei. Riitelimmekin toisinaan. Ero kuitenkin oli siinä, että ne olivat tavallisia riitoja, minun ei tarvinnut juosta paniikissa peläten pakoon. Vaikka ensimmäinen liittonikin eroon päättyi, ei siihen liittynyt mitään pahaa. Meillä on kolme ihanaa kouluikäistä prinsessaa, joista yhdessä huolehdimme. Olemme ystäviä ja arvostan suuresti tyttöjeni isää. Lasten synttärit ja juhlat vietämme aina yhdessä. Onpa hän saanut olla kuuntelevana korvanakin minun itkiessä toisen liittoni kauheuksia. Huolimatta siitä, ettei avioliittomme toiminut, osaamme edelleen välittää toisistamme.
Riitaan ei siis aina tarvita kahta. On sydämetöntä väittää väkivallan uhrille muuta.
