Arki kuitenkin rullaa eteenpäin. Illat täyttyvät lasten
harrastuksista ja toisinaan olo on kuin taksikuskilla. Kauhutiistai lienee
pahin. Keskustaan partioon puoli kuudeksi, toiselle puolen kaupunkia telinevoimisteluun
seiskaksi, keskustaan joukkuevoimisteluun seiskaksi, partiosta seiskalta
kotiin, telinevoimistelusta kasilta kotiin, joukkuevoimistelusta puoli ysiltä
kotiin. Paria etappia ovat sentään hyödynnettävissä vaikka kauppakäynnillä,
mutta puolen tuntia kun pitää käyttää 10 minuutin matkaan, alkaa olla jo
kankeaa. Mihinkään ei siinä ajassa ehdi mutta toisaalta aikaa jää liikaakin vain
autolla ajeluun. Toisinaan kulkeekin läppäri mukana ja teen odotellessa töitä. Kunnianhimoisena
vielä ilmoitin itseni ja kirppusen omiin jumppiimme kuudesta seiskaan. Jälkimmäinen
setti on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi niinä iltoina jolloin isovanhemmat
eivät ehdi kuljetusapuun.
Onneksi muut illat ovat sentään seesteisimpiä eikä arki näin
kiireistä joka päivä ole. Joskus siltikin tulee mietittyä onko harrastuksia jo
liikaa, mutta ne ovat ohiliitäviä ajatuksia. Löytyyhän setistä myös partiota ja
pianotuntia, mutta pääasiassa harrastukset ovat liikuntaa eri muodoissaan. Jos
lapset oma-aloitteisesti haluavat liikkua monta kertaa viikossa, haluan heitä
siihen kannustaa. Olenkin kiitollinen tukiverkostostani ja kiitän sydämestäni
mammaa, mummua ja vaaria. He hoitavat neljää tyttöäni, kuljettavat
harrastuksiin ja vapauttavat minut välillä omiinkin harrastuksiin. Ilman heitä
en pärjäisi eikä arki luistaisi. En halua kuvitellakaan elämäämme ilman avuliaita
isovanhempia vaikka itseni logistiikka-alan itseoppineeksi
ammattilaiseksi jo lähes tunnenkin.
Mitä blogiini tulee, olen saanut runsaasti yhteydenottoja
sekä kirjoituspyyntöjä ja lukijamääräni nousee vauhdilla. Vaikka aihe on vakava,
iloitsen siitä, että se saa koko ajan lisää huomiota. Sitähän muutoksiin
tarvitaan: paljon apua ja yhteistyötä. Yksin on vaikea saada suuria muutoksia
aikaan. Minua on pyydetty puhujaksi, vertaistueksi, asiantuntijaksi ja
projekteihin mukaan. Asian tärkeyteen on siis havahduttu.
Yksi esille noussuista aiheista on, miten ja miksi olen päätynyt
väkivaltaiseen suhteeseen ja miksi en ole vain lähtenyt pois kun väkivaltaa
ilmeni. Ihmetystä aiheuttaa, miten en havainnut merkkejä ajoissa ja miten en
poistunut kun niitä ensimmäisen kerran lopulta havaitsin. Tämähän on asia jota
itsekin olen usein pohtinut ja helppoa vastausta ei tähän ole minullakaan
tarjota. Miten päädyin omaan pelottavaan tilanteeseeni, on monen tekijän summa.
Näitä tekijöitä pohdin varmasti vielä useammassakin kertomuksessa. Yhteen
tarinaan ne kun eivät mahdu.
Vanha sanonta kuuluu, että jos jokin asia tuntuu liian
hyvältä ollakseen totta, niin se todennäköisesti ei olekaan totta. Sanonta
kuvaa hyvin suhteemme alkua. Ei minulle kukaan ehdottanut väkivaltaista
suhdetta, ei pahoinpitelyjä eikä mitään pahaa. Tokihan olisin alkumetreillä
osannut niistä kieltäytyä. Tuossa vaiheessa en osannut kuvitellakaan mitä elämä
vielä tuo tullessaan; miten prinsessamainen elämä muuttuukin pahoinpitelyn
valtakunnaksi.
Alussa olin todellakin se prinsessa: täydellinen, kaunis,
ihana, lumoava. Sain osakseni valtavasti kauniita sanoja ja ihailua. Joskus
tulin miettineeksi, että voiko tämä olla edes todellista mutta päätin uskoa
että on. Joskus vitsailinkin maan pinnalle tiputtamisesta. Oikeasti en osannut
nähdä metsää puilta vaan taisin aika sokeasti luottaa aitoon rakkauteen. Kukapa
sellaista nyt haluaisikaan epäillä. Oli yksinkertaisesti niin ihanaa tuntea
hellyyttä ja rakkautta etten halunnut harkitakaan mitään muuta vaihtoehtoa.
Kertaalleen jo avioeron kokeneena halusin myös uskoa
yrittämiseen ja tahdonvoimaan. Päätin, etten tällä kertaa luovuta vaan teen
mitä tahansa saadakseni suhteen toimimaan. Tuntui, että kaikkialla toistettiin
sitä miten parisuhteen eteen pitää tehdä töitä ja antaa kaikkensa. Toistettiinhan
tätä samaa jatkuvasti minulle kotonakin. Ei saanut siis luovuttaa. Niinpä en
aikonutkaan.
Tällä yhtälöllä oli sitten se karmaiseva lopputulos. Siis
kun en nähnyt asian todellista laitaa ja olin niin päättänyt olla epäonnistumatta.
Siinä kohdin ei jäänyt tilaa ajatukselle, että tällä kertaa olisikin pitänyt
luovuttaa. Osansa yhtälölle antoi kiltti ja ehkä hieman alistuva luonteeni.
Olen aina ajatellut, että ihmisille pitää antaa uusia mahdollisuuksia. Enhän
itsekään haluaisi hyljätyksi ensimmäisen virheen tullen, enkä edes useamman virheen
jälkeen. Kukin meistä varmasti toivoo, että virheistä huolimatta uusia
mahdollisuuksia tulee ja rakkautta edelleen saa. Tämän ajatuksen myötä pidin
sinnikkäästi kiinni siitä, että vaikka kuinka pahoja asioita tapahtuisi, minä
en hylkää. Pysyn rinnalla, autan ja kannustan. Tästä periaatteesta pidinkin
sitten turhan lujaa kiinni.
En myöskään pidä kenenkään mielen pahoittamisesta vaan annan
helposti periksi jotta sopu säilyy ja kaikki ovat onnellisia. Enkä osannut
varautua pahuuteen. Olinhan elänyt luulossa, että ihmiset ovat kilttejä, kunhan
olen itse heille kiltti. Niin se oli toiminut siihen asti elämässäni. Sinnikkäästi jatkoin yrittämistä ja kesti
pitkään ennen kuin tajusin luovuttaa. Enkä siihen tulokseen ihan yksin
päätynytkään, vaan tarvitsin paljon tukea ja kannustusta sen päätöksen
aikaansaamiseen. Onnekseni sitä tukea runsaasti sain. Väkivalta ei ole asia,
jonka vuoksi tulee kerta kerran jälkeen antaa uusia mahdollisuuksia.
