Eilisen blogitekstin jälkeen kysyi ystäväni huolestuneena, että onhan minulla kaikki hyvin. Hämmästyin, että miksei olisi. Olin kuulemma kirjoittanut niin pahoista asioista, että hänen piti tämä varmistaa. Pahoja asioita olivatkin, se on totta. Itse ymmärsin iloisena, kuinka hyvin osaan jo jättää nämä asiat taka-alalle. Ne ovat olemassa, menneisyyttä ei voi poistaa, mutta ne eivät hallitse enää minun elämää. Voin nykyään kertoa tapahtumista ilman, että se ahdistaa. Näin ei vielä ollut jokin aika sitten.
Ilokseni voin myös kertoa, että fitness-projektini edistyy kaikilla osa-alueilla! Farkut vaihtuivat jo pienemmiksi ja liikkunut olen 4-5 kertaa viikossa. Enimmäkseen teen lihaskuntoharjoitteluja kotona, mutta välillä innostun kävelyllekin. On ihan parasta terapiaa käydä lenkillä ja ulkoilemassa lasten kanssa. Pikkuneitikin on innostunut lenkkeihin ja pyöräilee jo niin kovaa vauhtia, ettei kävelyvauhtia perässä pysy. Hänellä on ihan oma lenkkirutiininsakin. Ensin fillaroimme korttelin ympäri, toisen kierroksen neiti haluaa hurjastella muovisella mopollaan ja kolmas kierros on varattu potkulaudalle. Tämän hän on ottanut tavakseen, ja juuri tässä järjestyksessä, eikä asiasta neuvotella. Korttelin ympäri on matkaa 750 metriä, joten meillä kahdella on säännöllinen parin kilsan iltalenkki. Tämän lenkin jälkeen ei voi olla kuin hyvällä tuulella.
