UUTTA!!

VERTAISTUKEA!! Facebook-yhteisössä toimii vertaistukiryhmä perheväkivaltaa kohdanneille naisille. Voit liittyä ryhmään ottamalla yhteyttä: miafitnessblog@gmail.com Nyt Turussa myös keskusteluryhmä, joka kokoontuu kerran kuussa. Lisätiedot sähköpostista ja blogista!

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Isomamman viimeinen päivä

Tänään on ollut raskas päivä. Aikaisin aamulla sain soiton: Isomamman kunto oli romahtanut ja oli aika hyvästellä hänet.

Kun pääsimme paikalle, reagoi mamma vielä puheeseen. Vähän ennen oli kuulemma vielä vastaillutkin, ei tosin kokonaisin sanoin vaan lyhyin ääntein. Mamma nyökkäili kun kerroin olevani vieressä. Kerroin, että rakastan häntä. Silitin hiuksia ja pidin kädestä kiinni. Kerroin että prinsessat ovat kotona ja lähettivät terveisiä. Sanat takeltelivat ja ahdistus tuntui päästä varpaisiin. Halusin vain itkeä mutta päätin, että höpötän urheasti loppuun asti. Olihan mamma jo nelisenkymmentä vuotta tottunut aina äänessä olevaan Miaan, joten saipahan tutun tunteen viimeiseen hetkeen. Silittelin hiuksia ja puhuin mitä vain keksin. Harvoin olen sanaton, mutta nyt oli vaikea keksiä sanottavaa. Aivot lähes höyrysivät kun yritin miettiä, mitä haluan mamman kuulevan viimeisinä sanoinaan. Lopputulos taisi olla aika tyhjänpäiväistä höpinää, josta en enää muista itsekään kuin osan.

Mamman kunto romahti nopeasti kun saavuimme. Ei mennyt kuin viitisentoista minuuttia kun huomasin, ettei hän enää hengitä. Ihan kuin hän olisi odottanut saadakseen läheisiä ihmisiä vierelleen jotta voi vielä kerran nähdä perhettään ja kuolla sen jälkeen rauhassa pois.

Lähtö oli myös onneksi nopea. Vasta eilen hän sairaalaan joutuikin. Illalla hän vielä jutteli ja tapaili perhettään ja aamulla häntä ei enää ollut. Kuolema oli siis rauhallinen ja nopea sekä surullisuudesta huolimatta kaunis.

Saimme oman huoneen, johon jäimme mamman kanssa. Puimme hänet valkoiseen asuun ja jäimme vielä pitkäksi aikaa mamman vierelle. Välillä muistelimme juttuja mammasta, välillä tuli hiljaisia hetkiä. Mamma näytti niin kovin rauhalliselta maatessaan siinä meidän vieressämme. Ihan kuin hän olisi vain nukkunut. Otin vielä muutaman valokuvan ja katselin haikeana. Siitä hetkestä oli vaikea poistua.

Kun tulin kotiin, oli yhtäkkiä aivan tyhjä olo. Rakas ihminen oli poissa ja sitä myöden yksi aikakausi elämästäni oli jäänyt kokonaan taakse. Vedin syvään henkeä ja aloin kertoa lapsille, yksi kerrallaan. Lapset halusivat nähdä viimeiset kuvat mammasta. Puhuimme ja muistelimme ja itkimme.

Mamma oli aina tomera nainen ja muistimmekin nopeasti monta hauskaa juttua hänestä. Kerroin tytöille, että kun nuorempana tyttösenä esittelin mammalle poikaystäväni, ei mennyt montakaan päivää kun mamma ihan oma-aloitteisesti soitti hänelle ja pyysi leikkaamaan nurmikon! Poikahan totteli ja nurmi tuli leikattua. En tiedä oliko mammasta huolimatta vai mamman takia, mutta olin sittemmin naimisissakin tämän nurmikonleikkaajan kanssa ja hän on kolmen koululaiseni isä.

Ala-asteella ollessani luokan pojat kehuivat miten koulun lähellä oli yksi piha täynnä omenapuita ja vieläpä metsän vieressä, jotta oli helppo salaa käydä omenavarkaissa sitä kautta. Talon asukas ei kuulemma voinut huomata mitään. Tarkemmat tuntomerkit saatuani totesin, että mammanhan koti tässä on kyseessä. Kerroinkin mammalle hauskan uutisen, johon mamma vain totesi: "Juu, kyllähän mä sen tiiän että pojat omenoita hakevat. Käske tulemaan vaan portin kautta etteivät loukkaa itteään noilla kallioilla."

Muistoja on paljon ja ne saavat minut hymyilemään. Itkettääkin välillä kun tiedän, ettei näitä muistoja tule enää lisää. Onneksi niitä on varastossa aivan valtavasti.

Lopun päivää käytin musiikkiterapiaan. Mamma rakasti kuunnella pianonsoittoa. Hän rakasti sitä niin paljon, että kapinoivana teini-ikäisenä sai useinkin ottaa vastaan kiukuttelujani siitä soittolistasta, jota minulta aina tilattiin. Olipa juhlat mitkä tahansa, halusi mamma minun soittavan aina ja paljon. Kun edellinen biisi oli soitettu, oli uusi tilaus jo valmiina. Myrskyluodon Maija oli vakiopyyntö. Oli niitä muutama muukin, mutta Maijasta aina aloitettiin.

Tänään tunsin häpeää ja harmitusta teiniaikaisten kiukuttelujeni puolesta ja aloin soittamaan toivoen, että voi kun mamma olisi vierellä kuuntelemassa. Myrskyluodon Maijan soitin sitten moneen kertaan. Onneksi tuli aikoinaan harjoiteltua, sillä tällä kertaa oli kyynelten seasta vaikea nuotteja löytää.

Illalla lähdin vielä kävelylle hautausmaalle. Halusin mennä pappan haudalle kertomaan, että mamma on vihdoinkin tulossa hänen luo. Sytytin kaksi kynttilää, toisen pappalle ja toisen mammalle. Ajattelin, että jossain siellä pappan tykönä mamma jo varmasti on. Meillä täällä on ikävä.