Viime aikaisten kokemuksien myötä olen huomannut, miten tarkasti
päivän asiat tunkeutuvat uniin. Välillä turhankin yksityiskohtaisesti. Ikävät
asiat eivät unohdu päivän päätteeksi, vaan aivoni ovat päättäneet prosessoida
viimeiset rippeet aina yön pimeinä tunteina. Toisinaan tuleekin heräiltyä kylmä
hiki otsalla kun päivän tapahtumat ovat olleet pelottavammasta päästä. Joskus
painajainen voi olla niin todentuntuinen, ettei herätessään heti tiedä, että olikohan
se totta vai tarua. Myös lapsista huomaa, miten he reagoivat pelottaviin tapahtumiin unien aikana. Viime yö oli pahojen unien yö. Itse näin niin karmivaa ja todentuntuista painajaista, etten herättyäni uskaltanut liikahtaakaan ennen kuin olin varma siitä,
että kyseessä todellakin oli vain uni.
Painajainen kaiketi tarttui pikkuneidiltä, raukkaparka kun painiskeli
pahojen unien kanssa ison osan yötä. Unen keskeltä hän huusi useamman kertaa
äitiä hakemaan pois kun mörkö tuli hänen luo. Huutojen jälkeen hän hakeutui
syliin nukkumaan, halusi äidin kädet ympärille ja uni jatkui rauhallisena.
Kuumahan siinä tuli kun lämpöpatteri tarrautui koko vartalon pituudeltaan
äitiin kiinni. Kuuma taisi tulla itse lämpöpatterillekin kun unen muututtua
levolliseksi hän ajautui kauemmas äidistä nukkumaan. Pian sen jälkeen taas
herättiin samaan painajaiseen ja jälleen pieni pelokas neiti tuli äidin syliin
nukkumaan kunnes hikisenä loittoni ja alkoi uudelleen nähdä pahoja unia. Tätä
kierrettä jatkuikin sitten lähes aamun tunteihin saakka.
Mörkö oli niin todentuntuinen pikkuneidille, että hän jopa näytti missä kohtaa
sängyn laidalla mörkö seisoi häntä tuijottamassa. Äiti ei kuulemma ollut nähnyt
mörköä koska äiti nukkui. Mörkökään ei kuulemma sanonut mitään, tuijotti vain. Niin
vakuuttunut hän möröstään oli, että vielä jälkeenpäin hereillä hän muisti
tarkistaa sen kohdan missä mörkö häntä tuijotteli.
Kun viimeinkin neiti rauhoittui pidempään uneen, oli äidin
painajaisten vuoro. Samalla teemalla mentiin. Unessani olin samanlaisessa
tilanteessa kuin hetkeä ennen hereilläkin: Hoidin painajaista näkevää
pikkuneitiä ja katselin olohuoneen jouluvaloja. Siinä katsellessani näin tumman
hahmon kävelevän olohuoneen poikki. Hahmo hävisi nopeasti näkökentästä kulman
taakse ja kuulin askelia kun lattia narisi. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa. Kuuntelin
missä suunnassa askeleet ovat ja päättelin niiden lähestyvän makuuhuonettani. En
uskaltanut liikahtaakaan ja aloin miettiä miten kaivan puhelimeni hiljaa tyynyn
alta. Yritin liikuttaa kättäni pikkuneidin alta joka edelleen tehokkaasti
nukkui kiinni minussa. Neiti inahti kun yritin häntä liikuttaa ja huomasin
kätenikin niin puutuneen hänen allaan, etten kyennyt puhelintani kaivamaan. En
uskaltanut hetkeen taas liikkua ettei neiti heräisi. Olo tuntui todella
avuttomalta. Aloin miettiä, että kuvittelenkohan sittenkin tämän. Järkeilin
unessani, miten kenenkään ei pitäisi taloon päästä enää huomaamatta.
Hälytyslaitteethan olivat sitä varten ja olin nukkumaan mennessäni varmistanut
niiden olevan päällä. Askeleet alkoivat kuulua lähempää ja tajusin, että joku
täällä todellakin on. Miten hän pääsi huomaamatta sisään ja miksei hälytys soi,
näitä jäin ihmettelemään. Pelko kasvoi ja hamuilin toisella kädellä puhelintani
tyynyni alta mutta asento pikkuneidin kera oli mahdoton ja tunsin olevani aivan
solmussa yritysteni myötä.
Yhtäkkiä siinä pyöriessäni hahmo ilmestyi sänkyni viereen, samaan
kohtaan kuin missä pikkuneidin mörkö oli seissyt. Enää hahmo vaan ei ollut
tummaa massaa vaan hänellä oli tutut, pelottavat kasvot. Hän tuijotti minua vihaisella
ilmeellä ja aloin paniikissa riuhtoa neitiä sylistäni jotta sain puhelimeni
käsiini. Puhelin oli kuitenkin kietoutunut tyynyliinan sisään niin piukkaan,
etten siitä heti otetta saanut. Kun vihdoin puhelin löytyi, lähti se kädestäni
ja kahtia taitettuna lensi olohuoneen puolelle. Ääntäkään en suustani saanut
lähtemään ja tajusin, etten saa enää mistään apua. Mietin miksei yksikään
vartija eikä poliisi ole vieläkään saapunut. Hahmo asettui viereeni sänkyyn. Hän
asetti pään tyynylle ja alkoi kiukkuiseen sävyyn vaatia minulta selitystä, miksen ollut vastannut puhelimeen vaikka hän oli yrittänyt minulle monta kertaa soittaa. Paniikiltani
en kyennyt edes liikahtamaan saatikka puhumaan. Makasin vain kauhusta jäykkänä
pikkuneiti välissämme.
Tähän kohtaan onneksi heräsin. Kauhunsekaisessa olotilassani
en uskaltanut pitkään aikaan hievahtaakaan, en edes avata silmiäni. En
uskaltanut luottaa kaiken olleen unta, niin todentuntuista se oli. Kuuntelin
ääniä, mutta askeleita ei kuulunut. Jääkaappi vain piti ääntään keittiössä. Pikkuhiljaa
uskalsin kurkistaa sängyn toiselle puolen. Kukaan ei maannut vierellämme, vain
pikkuneiti tuhisi kainalossani. Hapuilin
puhelinta, siellähän se oli tyynyn alla mihin sen illalla olin laittanutkin.
Hetken päästä uskalsin katsoa jo olohuoneeseenkin. Jouluvalot paloivat
kauniisti eikä kukaan näyttänyt siellä liikkuvan. Unesta oli totta vain pelko
ja kauhusta pamppaileva sydän. Niiden
kera sitten vietin hetken ennen kuin sain itseni vakuuttumaan, että uskallan
uudelleen nukahtaa.
Siinä sitten aamun aikaisina tunteina tuijottelin jouluvaloja ja ihailin
vierelläni nukkuvaa pikkuneitiä. Hän näytti nukkuvan levollisesti. Hiukset
olivat hiestä märät kun olimme niin lähekkäin nukkuneet koko yön. Pikkuneidin
rauhallisesta ilmeestä paistoi turvallinen olo. Enää hän ei myöskään ollut koko
vartalollaan liimautuneena minuun, vain pienet kätöset lepäilivät käteni ympärillä.
Äiti oli saanut mörön pois. Vaikka eihän äiti kokonaan mörköä pois saanut, se vain
vaihtui äidin uniin. Pikkuhiljaa rauhallinen tunnelma sai minutkin nukahtamaan
ja myöhemmin aamulla herättyäni oli ihana todeta kaiken olleen vain pahaa unta.
Unilla on taipumus unohtua nopeasti. Niin kävi onneksi näillekin unille ja saimme viettää ihanan sunnuntaipäivän. Löhöilyä, lastenohjelmia, kokkailua, poron silitystä, ystäviä, lisää löhöilyä. Niistä meidän päivä oli tehty. Näitä rauhallisia päiviä toivon lapsilleni paljon lisää. Lapset ansaitsevat rauhallisen arjen. Sellaisen arjen, että illan päätyttyä voi rauhoittua nukkumaan eikä uniin tunkeudu yhtäkään mörköä.
