Vainoaminen on vakavaa

Joskus ero ei pääty tavalliseen tapaan vaan toinen osapuoli saattaa joutua aivan käsittämättömien vainojen kohteeksi. On siis ns. tavallisia eroja ja niitä, joissa toinen osapuoli ei jätä toista lainkaan rauhaan. Kun asiaan olen nyt enemmänkin tutustunut, olen kuullut mitä uskomattomampia tarinoita omaisuuden tuhoamisesta niin henkiseen kuin fyysiseen väkivaltaan. Kiusaamisen tapoja on monia.

Hoitokeinojakin on monia, tai ainakin ehdotuksia. Tässä niistä pari esimerkkiä. Puhelinnumeron vaihtoa on moni ehdottanut. Muutto paikkakunnalta on toinen yleinen ehdotus. Hälytyslaitteiden hankinta on lisäksi usein listalla. ”Sano hänelle, että lopettaa. ” Viimeisin neuvoista kyllä herättää lähinnä hymyilyä. Osa neuvoista tulee niiltä viisaammilta, jotka eivät ymmärrä miten en vain hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä. Täytyy myöntää, että niistä neuvoista ei tule hyvä mieli. Suurin osa antaessaan neuvoja kuitenkin tarkoittaa  hyvää ja yrittää vilpittömästi auttaa mutta ei kenties tule ajatelleeksi neuvojen taustalla olevaa sanomaa: Kiltin on parempi juosta pakoon, antaa pahan jyrätä kaiken altaan. Niin kuin koulukiusatun kehotetaan vaihtamaan koulua, muidenkin kiusattujen tulisi vain vaihtaa maisemaa. Auttaako se? Entä jos tämä kaikki tulee tehdyksi turhaan ja kiusaaminen siltikin jatkuu? Olisi kamalaa todeta jälkeenpäin, että edelleen on kiusaa, mutta nyt sitä joutuu vain kestämään ilman lähellä olevaa tukiverkostoa ja tuttua ympäristöä.

Ellei tilannetta itse koe, ei sitä tule helposti ajatelleeksi miten hankalaa näitä neuvoja on noudattaa. Ei kiusatulle ole kovinkaan helppo ratkaisu luopua kaikesta ja vaipua maan alle välttääkseen kurjia tilanteita. Moni meistä tarvitsee puhelinta töissään eikä kiusaaja välitä pommittaako hän työpuhelinta vai sitä yksityistä. Monikaan meistä ei halua sanoa asiakkaalle, yhteistyökumppanille taikka työnantajalle, ettei katso puhelintaan häirinnän vuoksi kuin satunnaisesti. Sitä työpuhelinnumeroa kun harvoin voi vaihtaa salaiseksi. 

Sitten se muutto paikkakunnalta. Kuulostaa äkkiseltään helpolta ratkaisulta, mutta… Kiusatulle on erittäin tärkeää saada pitää verkosto johon tukeutua kun häirintä uhkaa. Muutto kotoa tarkoittaisi, että jälkeen pitäisi jättää sukulaiset, ystävät, työ/koulu/päiväkoti ja harrastukset. Siis niin kiusatun kuin perheen lastenkin tulisi luopua kaikesta tutusta.  Kehen kiusattu tukeutuu kaukana kotoa? Mitä kun turvaksi ja lohdutukseksi pitäisi soittaa joku läheisistä ja läheiset asuvatkin monen sadan kilometrin päässä? Se ei ole lapsillekaan hyväksi kun lähellä ei enää olekaan tuttuja ihmisiä. 

Hälytyslaitteet ovat tietysti turvaa lisäävä tekijä, mutta eivät nekään lopeta kiusaamista. Sitkeimmät kiusaajista eivät hätkähdä vartijafirman tarroja ikkunoissa eivätkä pelästy edes vartijoiden saapumista paikalle. Useimmiten tämä tietää vain runsasta rahan menoa ja ehkä, jos hyvä tuuri käy, hetken turvaa. Ongelmaa ei tämäkään siis poista. 

En halua pahoittaa kenenkään mieltä ketä neuvoja on halunnut antaa. Arvostan sitä, että meistä huolehditaan ja on ihanaa että niin monet haluavat auttaa. Eikä kukaan vilpittömästi apuaan tarjonnut ole edes loukkaantunut kun olen kertonut miten näitä neuvoja on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta noudattaa. Nämä kun ovat vain asioita joita ei ole tullut pohdittua ennen kuin sattuvat omalle kohdalle. Ja eivät ne neuvot missään nimessä turhia ole olleet. Niiden myötä olen saanut paljon arvokkaita vinkkejä ja osannut laatia ympärillemme laajan tukiverkoston ja parantaa perheemme turvallisuutta.

Tosin, nyt täytyy myöntää, tuo kehotus rauhaan jättämisestä saa kyllä pelkästään sen huvittuneen hymyn huulille. Olen kohta jo parin vuoden ajan elänyt kännykkä kämmeneen lähes liimattuna ja pelännyt ja paennut. Ei kai kukaan oikeasti kuvittele, että kaikki olisi ollut sillä vältettävissä, että yksinkertaisesti olisin todennut: ”Jätä minut rauhaan.” Eli kun seuraavan kerran kiusaajani näkyy kotimme edessä, menen vain ja totean nämä kolme sanaa ja saan helpottuneena myöntävän vastauksen? Pitäisikö tämä sama kertoa kaikille naisille jotka nukkuvat pesäpallomailan kanssa että hei ei hätää, jos joku ilmestyy sängyn viereen, kerro vain hänelle että toivot hänen lähtevän. Näinköhän se sujuisi? 

Siis, sen verran perun sanojani, että kaikki neuvot eivät ole arvokkaita. Äsken mainittu oli asian vakavuuden vähättelyä eikä siis oikeastaan neuvo lainkaan. Järkevä ihminen ei aloita kenenkään vainoamista eikä järkevän ihmisen kanssa edes tarvitse tällaisista asioista keskustella. Jos eroon liittyy vainoamista, ei edellytyksiä normaalille keskustelulle edes ole. Tätä "neuvoa" en siis arvosta ja uskallanpa väittää, ettei lisäkseni kukaan muukaan vainoamisen kohteeksi joutunut. Mutta poikkeushan vahvistaa säännön. Edelleen olen sitä mieltä, että olen saanut useita arvokkaita vinkkejä arjen hetkiimme.

Toisaalta kun asiaa ajattelee, kaikki tuo äskeinen pohdinta oli tavallaan turhaa. Tai ei ehkä ole mutta pitäisi olla. On väärin, että kiusatun pitää nähdä kaikki tämä vaiva kun jokaisella pitäisi olla oikeus omaan turvalliseen elämään. Ehdotankin kaikille uutta asennetta: Uhria tulee suojella kiusaajalta. Kaikilla tulee olla oikeus rauhalliseen ja turvalliseen kotiin ja perhe-elämään. 

Ja sitten vielä hieman tilastotietoja, olkoonkin tylsää luettavaa: 

Sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä päätti 17.1.2012 tehdä selvityksen perhe- ja lastensurmien taustoista kymmenen vuoden ajalta. Selvityksen perusteella surmia yhdistäviä taustatekijöitä olivat parisuhteen ongelmat, erotilanteeseen liittyvä kriisi ja vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmat. 

MTV3:n uutisten mukaan viimeisen vuoden sisään on Suomessa tehty seitsemän perhesurmaa.
 

Tasa-arvotiedon keskuksen mukaan vuosina 2002–2009 yhteensä 184 naista ja 38 miestä kuoli nykyisen tai entisen eri sukupuolta olevan kumppanin toimesta. Henkirikoksia edeltää usein osapuolten välinen väkivaltahistoria. Vuosien 2002–2007 tietojen mukaan aiempi väkivalta on yleisintä parisuhteisiin liittyvissä henkirikoksissa. Niistä peräti puolessa oli esiintynyt fyysistä väkivaltaa jo aiemmin. Säännönmukaisesti väkivaltainen osapuoli suhteessa oli ollut rikoksen tekijä eli mies. Henkirikoksiin johtaneet parisuhteet ovat lähes yksinomaan heteroseksuaalisia. Tarkastelukaudella 2002–2009 kuoli viisi miestä samaa sukupuolta olevan nykyisen tai entisen kumppanin uhrina.

Erotilanteet ovat merkittävä väkivaltariski naisille. Vuosina 2003–2009 parisuhdetappokuolleisuus eroamassa olevilla tai vastaeronneilla naisilla oli ainakin kymmenkertainen verrattuna parisuhteessa elävien naisten kuolleisuuteen.

Kun näitä lukee, tulee väkisinkin huoli siitä ymmärretäänkö asian vakavuus. Kuinka monta onnetonta kohtaloa tarvitaan lisää, ennen kuin vainoamiset otetaan tosissaan?

Lopuksi, varmistaakseni todistettavastikin, että olen sitä hölmöistäkin hölmöintä neuvoa kokeillut: Haluan, että lasteni ja minun vainoaminen loppuu. En halua, että minua kiusataan tai tarkkaillaan millään tavoin. En halua enää kertaakaan nähdä kiusaajaani pihallani, en kotimme edessä, en kaupassa enkä missään muuallakaan. Sattumia varmasti on, muttei jatkuvasti.

Haluan lapsilleni ja minulle rauhan.