Niin se vuosi vierähti ja isomamma on ollut jo vuoden
päivät poissa. Vaikka aluksi ikävä oli kova, pikkuhiljaa siihen jo tottuikin.
Olihan se outoa viettää synttäreitä, joulua ja muita perhejuhlia, kaikkia niitä
ensimmäistä kertaa ilman isomammaa, mutta meidän elämä jatkuu.
Joskus pienet asiat saavat tärkeämmän merkityksen jälkeenpäin kuin olisi osannut kuvitella. Tällaiseksi hassuksi asiaksi muodostui kukkakimppuni. Mikään viherpeukalo en ole, en todellakaan, mutta yhdet kukat olivat tärkeitä. Isomammalla nimittäin oli tapana tuoda minulle aina kukkia. Oli sitten kenen synttärit tahansa tai kyläily muuten vaan, Mialle oli aina mukana kukkakimppu. Ehkä isomamma yritti saada sitä floristia minussa kasvamaan, kuka tie, mutta ei kyllä onnistunut. Enpä olisi uskonut koskaan kaipaavani kukkia, mutta… Viimeisintä kimpuista säilytin koko tämän vuoden.
Vietimme päivää serkkuni kanssa hautausmaakävelyllä. Muistelimme isomammaa mutta enemmän puhuimme siitä mitä elämä on nyt ja miten toivomme sen jatkuvan. Isomamman viimeisen kukkakimpun vein hänen haudalleen, toisella meistä oli sentään hieman tuoreempi versio :) Kimppuni oli kuihtunut ja kärsinyt; koirakin napsasi siitä osansa juuri ennen lähtöä… Hassua kuinka itketti jättää kuihtunut ja kärsinyt neilikkakimppu haudalle, mutta sinne se jäi. En halua jäädä palvomaan esineitä ja asioita. Isomamma elää muistoissani, ei kukkakimpussa.
Perinteetkin muuttuvat ja hyvä niin, eihän elämän pidäkään olla aina samanlaista. Nyt on aika jonkun uuden perinteen.
Joskus pienet asiat saavat tärkeämmän merkityksen jälkeenpäin kuin olisi osannut kuvitella. Tällaiseksi hassuksi asiaksi muodostui kukkakimppuni. Mikään viherpeukalo en ole, en todellakaan, mutta yhdet kukat olivat tärkeitä. Isomammalla nimittäin oli tapana tuoda minulle aina kukkia. Oli sitten kenen synttärit tahansa tai kyläily muuten vaan, Mialle oli aina mukana kukkakimppu. Ehkä isomamma yritti saada sitä floristia minussa kasvamaan, kuka tie, mutta ei kyllä onnistunut. Enpä olisi uskonut koskaan kaipaavani kukkia, mutta… Viimeisintä kimpuista säilytin koko tämän vuoden.
Vietimme päivää serkkuni kanssa hautausmaakävelyllä. Muistelimme isomammaa mutta enemmän puhuimme siitä mitä elämä on nyt ja miten toivomme sen jatkuvan. Isomamman viimeisen kukkakimpun vein hänen haudalleen, toisella meistä oli sentään hieman tuoreempi versio :) Kimppuni oli kuihtunut ja kärsinyt; koirakin napsasi siitä osansa juuri ennen lähtöä… Hassua kuinka itketti jättää kuihtunut ja kärsinyt neilikkakimppu haudalle, mutta sinne se jäi. En halua jäädä palvomaan esineitä ja asioita. Isomamma elää muistoissani, ei kukkakimpussa.
Perinteetkin muuttuvat ja hyvä niin, eihän elämän pidäkään olla aina samanlaista. Nyt on aika jonkun uuden perinteen.
