Isomamman kuoleman vuosipäivä sai minut miettimään
isovanhempien asemaa lasten ja lastenlasten elämässä. Minulle on aina ollut
itsestään selvyys, että isovanhemmat ovat osa perhettä. Lienenköhän vähän
vanhanaikainen, sillä asenne ei tunnu olevan kovasti muodissa. Tai ei ainakaan
kaikilla. Nykyinen hektinen elämä tuntuu suosivan pienempiä perheyksiköitä ja
toisista välittäminen on muutoinkin vähentynyt. Yhteisöllisyys on vähentynyt.
Muiden asioista ei aina haluta välittää eikä omia asioita jakaa muille.
Minulle mamma ja pappa eivät koskaan olleet mikään erillinen
perheyksikkö vaan osa jokapäiväistä elämääni. Oli ihan itsestään selvyys, että
olin sinne aina tervetullut, kuten olivat muutkin lastenlapset. Omin avaimin
liikuin itsenäisesti kahden kodin ja koulun väliä. Yleensä koulusta mamman
ruokien ääreen ja siitä sitten äidin luo. Se oli se perinteinen kaava. Kavereita
raahasin mamman ja pappan luo ahkeraan.
Lapsuudesta muistan viikonloput mamman ja pappan kanssa.
Vakioillan viettoon kuului lauantaisauna ja telkusta katottiin lauantaitanssit.
Pappan kanssa käytiin lenkillä, lämmitettiin yhdessä saunaa, halstrattiin
silakoita kiukaalla ja kilpailtiin kumpi kestää ylälauteella kauemmin. Katselin
pappan kanssa jopa futista telkkarista ja taisinpa jossain peleissä ihan
livenäkin käydä. Mamman kanssa leivottiin pullaa ja hoidettiin puutarhaa. Halusin usein jäädä sinne yöksi ja mamman kanssa luettiin silloin
satuja iltamyöhään. Serkkujeni kera vietimme paljon aikaa siellä. Koskaan en kuitenkaan
ollut hoidossa siellä vaan olin siellä kotonani.
Tiedän perheitä, joissa lapset vain harvoin tai ehkeivät
edes koskaan yövy isovanhemmillaan. Toisinaan vanhemmat ajattelevat, että
lasten paikka on kotona. Toisaalta kaikki isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita
lastenlapsistaan saatikka että haluaisivat olla heidän kanssaan. Ajattelen aina
tällaisia tarinoita kuullessani mitä kaikkea he menettävätkään. Siis nämä
lapset, isovanhemman roolista kun ei ole vielä omakohtaisia kokemuksia. Mutta lapsenlapsen
roolista on enkä osaisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä kaikkea mitä mamman
ja pappan luona koin enkä vaihtaisi sitä mihinkään.
Toki on totta, ettei kaikilla ole tähän mahdollisuutta. Kaikilla
ei ole edes isovanhempia tai he asuvat kaukana ja on toki isovanhempia, joiden
luona ei vain ole turvallista olla. Perheväkivaltaa ja ongelmia kun
löytyy joka ikäluokasta, isovanhempien luotakin. Itse olen ollut onnekas. Minun
ei tarvinut lapsuudessani pelätä mitään eikä ketään ja toivoisinkin, ettei
kenenkään lapsen tarvitsisi. Ei yhdessäkään kodissa. Näin vaan ei valitettavasti ole.
Pappa kuoli ollessani teini-ikäinen, joten perheeseen kuului
vuosikausia isovanhemmista vain mamma. Mammalle oli me kaikki neljä lastenlasta
aina tavattoman tärkeitä. Mutta vielä ylpeämpi mamma oli kun perheessä oli
neljä sukupolvea ja hän sai alkaa kutsua itseään isomammaksi. Lapsenlapsenlapsia
isomammalla ehti olla kuusi, kaikki prinsessoja ja kaikki osa isomamman
perhettä.
