Lyhyt vastaus: ei ole.
Biologisen vanhemman oikeus lapseensa on niin vahva, että se peittoaa alleen jopa lapsen turvallisuuden. Kaikkihan me olemme lukeneet vaikkapa Vilja Eerikan tapauksen, joka on yksi räikeä esimerkki siitä, miten lapsen vanhemmalla on mahdollisuus tehdä vaikka mitä pahaa lapselleen.
Muutamat lööpit ansainneet tapaukset ovat kuitenkin vain pintasilaus tapauksista. Onkin helppo todeta, että lööpeissä näkyvät perhesurmat ovat harvinaisia, eihän niitä montaa vuosittain satu. No ensinnäkin, yksikin on liikaa ja toisekseen, paljon muutakin pahaa tapahtuu perheissä. Unohdetaan siis ne kuuluisat tapaukset. Taaperoitahan kuolee Suomessa keskimäärin ”vain” kerran kuukaudessa vanhempien väkivallan vuoksi.
Keskitytään näihin muihin tapauksiin, niihin joista lehdet eivät meille kerro. Niihin 200 000 lapseen, jotka arvioiden mukaan kokevat vuosittain väkivaltaa. Oleellisinta kun ei olekaan median mielenkiinto vaan se tosiasia, että näitä tapahtuu ja miten näihin tilanteisiin on vaikea puuttua. Lasten turvallisuuteen ei paljoa pysty huolestunut vanhempi, perhe, koulu tai kukaan muukaan vaikuttamaan. Paljon pitää tapahtua pahaa, ennen kuin eväitä puuttumiseen on. Usein tuolloin on jo liian myöhäistä. Lapsia ei pelasteta haudasta eikä vammautuneet lapset kaikki kuntoudu.
Aina ei ole kysymys edes tarkoituksellisesta väkivallasta lasta kohtaan vaan lapsi saattaa kärsiä sivutuotteena perheen ongelmista. Perheet, joissa rattijuopumus on arkipäivää, on vain ajan kysymys milloin jotain tapahtuu. Milloin lapsi ei selviäkään humalaisen vanhemman kyydissä koulusta kotiin. Jos väkivalta kuuluu elämään, ei lapsi koskaan ole ulkopuolinen. Sen lisäksi, että pelkkä väkivallan näkeminen on lapselle haitallista, on lapsella mahdollisuus jäädä välikäteen ja saada vaikka pelkästään vahinko-osumia. Ilmassa lentävät esineet saattavat tehdä isojakin tuhoja. Aggressiivinen aikuinen ei kykene valikoimaan kohteitaan. Tällaisen välillisen väkivallan määrää lienee jo mahdoton arvioida.
Vilja Eerikan tapauksessa on arvosteltu viranomaisia siitä, ettei lapsen elämään puututtu tarpeeksi. En voi ottaa kantaa tapaukseen, jota en tunne, mutta omaani voin. Minun kokemukseni on, ettei lainsäätäjä ole antanut eväitä puuttumiseen. Sosiaalityöntekijöiden välineeksi on annettu lastensuojelutoimia, joiden avulla voidaan jälkikäteen puuttua asiaan. Mutta vasta jälkikäteen; etukäteen ei paljoa ole tehtävissä vaikka perheen vanhempi olisi osoittautunut kuinka vaaralliseksi tahansa. Ei vaikka perheen lapsiinkin olisi kohdistunut jo väkivaltaa. Ei, vaan lainsäätäjän mielestä on ihan ok odotella sitä hetkeä kun jotain vielä pahempaa tapahtuu.
Tuntuukin välillä siltä, että on vain sattumankauppaa monien lasten kohtalo. Elämä on joillakin heistä ihan hiuskarvan varassa. Tiedän, koska meillä näitä sattumia on ollut. Elämämme sisältää mitä omituisempia ja toinen toistaan kamalampia tarinoita, jotka olisivat voineet päättyä toisin.
Pikkuneiti on selvinnyt tilanteesta kun hänen sänkyynsä tippui raskaita, isoja ikkunanpalasia. Onneksi olin ehtinyt viedä pahaa aavistaen vauvan turvaan pois sängystään. Muutoin tuskin olisi selvinnytkään.
Kerroin jo blogini alkupäivinä miten kiusaajani saattoi kadota yön pimeyteen vauva kainalossaan. Poliisin nauhoitteista kuuntelin erästä tällaista hetkeä. Tuolloin kiitin onneani, ettei veneilyunelmani ollut käynyt toteen. Soutuveneen kokoisella minipurkilla hän kun ei poliisia pakoon päässyt.
Tilanteet ovat kärjistyneet niin vaarallisiksi, että poliisi on kuljettanut perhettämme pakoon, onpa jopa Super Puma -helikopteri tilattu tätä tarkoitusta varten. Kuunnellessani jälkeenpäin kyyneleet silmissä nauhoitteita kopterin ilmaannoususta ja tehtäväkäskyistä olo oli kuin elokuvissa. Epätodellinen, ihan kuin en olisi itse ollut läsnä vaan katsomassa tätä näytelmää jostain ulkopuolelta. Epätodelliselta tuntui myös neitien reaktio. Helikopterin noustessa prinsessat hihkuivat kuin vuoristoradassa ja olivatkin kovin pettyneitä kun huvipuistotunnelma päättyi. Voin vain kuvitella mitä lapset kertoivat kouluissa, tarhoissa tai kavereillaan elämänsä ekasta helikopterikeikastaan.
Siinä vain muutama esimerkki, miten pikkuneitiä on onnistanut kerta toisensa jälkeen. Nämä ovat siis todellisia esimerkkejä siitä miten hiuskarvan varassa oikeasti jotkut lapsista elelevät. Ja kyseessä on vain yksi lapsi, muitakin on ja paljon. Toivottavasti meidän pikkuneitimme onni jatkuu. Lainsäätäjä ei valitettavasti hänelle muuta turvaa anna kuin hyvän onnen ja leijonaemon.
Kuinkahan moni kansanedustaja tai viranomainen antaisi itse pienen lapsensa hoitoon rattijuopolle, pahoinpitelijälle tai vaikkapa asunnottomalle? Siis ihan ilman valvontaa ja tietoa siitä onko lapsi turvassa. Tietoisena siitä, että hoitajan menneisyys on täynnä väkivaltaa ja lapselle vaarallisia tilanteita? Tuskin yksikään, mutta monet muut vanhemmat pakotetaan näin tekemään. Lapsen turvallisuuden pitäisi olla tärkeintä.
