Olen saanut runsaasti huolestuneita yhteydenottoja: Olenko
kunnossa? Olenko vielä olemassa? Väkivallan uhrista kun on kyse, ovat useat
ihmiset ymmärrettävästikin pohtineet mitä erilaisimpia syitä hiljaisuudelle.
Miksi en ole kirjoittanut blogiani? Mihin olen kadonnut?
En ole kadonnut mihinkään. Elämässäni on tapahtunut tämän vuoden aikana niin paljon kaikenlaista. Kaiken kiireen keskellä olen pyrkinyt käyttämään jokaisen hengähdyshetkeni lasteni, perheeni ja ystävieni kanssa. Työkin kun on pakollinen, siitä ei voi joustaa, blogista voi. Työn jälkeinen aika taas kuuluu neljälle prinsessalle. Sen kummemmin pitkiä taukoja anteeksi pyytelemättä totean vain, että neljä prinsessaa vei voiton: prinsessat –blogi 4-0. Olen kyllä erittäin imarreltu ja kiitollinen viesteistä ja siitä että minusta huolehditaan. Kiitos, se on tuntunut ihanalta :)
Hiljaa en ole ollut vaikka blogia en ole ehtinyt
päivittämään. Työni perheväkivallan parissa on jatkunut ja uusia projekteja
syntyy. Eilen olin luennoimassa eduskuntatalolla millainen on uhrin asema
väkivallan keskellä ja miten apua on toisinaan vaikea saada. Seminaarissa oli
hyviä puheenvuoroja auttamisen vaikeudesta. Viranomainen kun ei lain puitteissa
voi kaikkeen puuttua vaikka haluaisikin. Toisaalta välillä puuttumisen kynnys
jää ylittämättä vaikka laki sen sallisikin. Paljon on siis vielä tällä kentällä
tehtävää. Tämän päivänen seminaari oli taas yksi tarpeellinen askel eteenpäin.
Hitaasti mennään mutta eteenpäin mennään kuitenkin.
Mikä lie kohtalo ajanut minut jo aikanaan kiinnostumaan ihmisoikeuksista, niin turhaa se ei ole ollut. Ehkä jokin korkeampi voima näki minussa potentiaalisen heikompien puolustajan ja päätti antaa vielä pontta uravalinnalle kokemuksien kautta. Tälle urani puolestani valinneelle voisin välillä huutaa, että vähempikin kokemus olisi riittänyt! Rankkaa työnohjausta siis, mutta nyt elämäni, niiden prinsessojen jälkeen, täyttää lasten ja naisten puolustaminen, niin oikeana työnä kuin vapaaehtoistyönäkin. On koulutusta, luennointia, vertaistukiryhmiä, hyväntekeväisyysprojekteja ja, ainakin joskus, sitä blogikirjoitustakin:) Tässä siis lienee kohtaloni ja tulevaisuuteni. Pitkä matka siitä kun pienenä päätin että minusta tulee isona intiaani.
Hankin myös runsaasti käräjäkokemusta, en tosin työkseni vaan ihan vaan kiusaamisen uhrina. Varattomaksi heittäytyneen ilmainen oikeusapu kun on katkeamaton, on siitä saatu yksi kiusaamisen väline lisää. Niin kuin niistä välineistä puutetta tähänkään mennessä olisi ollut.. No, onhan se tietty tehokas tapa tavata minua kun muut tavat olen kutakuinkin onnistunut blokata pois. Kohteliasta olisi toki minultakin kysyä, haluanko näitä treffejä ihan jatkuvasti. Video- ja valvontakameranauhojakin löytyy kiusaamisesta ja rikoksista, mutta nämäkään ei estä tekijää kun päämääränä on vain kiusaaminen ja ilmaisen oikeusavun turvin ei tarvitse edes miettiä joutuuko vastaamaan kiusaamisestaan.
Samaan hengenvetoon aionkin arvostella oikeusapuamme. Oikein
käytettynä mahtava asia. Väärinkäytettynä puolestaan väline kiusantekoon. Jos
joku pakenee jatkuvasti haastemiehiä
saadakseen oikeudenkäynnit peruuntumaan, tulisi ilmainen oikeudenkäynti evätä. Jos
joku puolen vuoden välein nostaa kanteen lapsen huoltajuus- tai
tapaamisasioissa, ei ole oikein että valtio tämän kiusaamisen kustantaa. Missään
nimessä se ei ole oikein lasta kohtaan, että perheen voimavarat menevät turhiin
oikeudenkäynteihin. Sen sijaan, että äiti ottaisi lapsen (kainalokaniinin) illalla
kainaloon, äiti paneutuukin taas haasteisiin kun deadlinea pukkaa. Tässä
tapauksessa numeroluku vuoden ajalta on jo luokkaa 10 ja kainalokaniiniaika vaan
vähenee. Se on aika paljon pyydetty lapselta, mutta kiusaajahan ei tästä välitä.
Kiusaa tehdään myös sillä, ettei lapsen tapaamispaikkaa saa tulla katsomaan. Tai toki ”saa” kunhan katsojana olen nimenomaan minä vaikka pelon vallitessa treffeistä kieltäydyn edelleen taikka henkilö, jonka olen kertonut kieltäytyneen tehtävästä. Kukaan muu ei saa tulla, ei todellakaan kukaan muu. Tällä pyritään tilanne saamaan näyttämään siltä, ettei edes halukkuutta tapaamispaikan näkemiseen ole. Ovelaa, eikö?
Muutama konkreettinen esimerkki miten sitten ne oikeudenkäynnit etenevät:
Tapaamisesta on oikeuden päätös. Se ei estä kiusaajaa nostamaan samasta asiasta uutta kannetta jo puolen vuoden päästä uudestaan.
Myönnetään väite oikeaksi meilissä ja väitetään ihan toista itse oikeudenkäynnissä. Jälkimmäisestä tulee tuomioistuimen päätös kun itse oikeudenkäynnissä ei enää mitään myönnetä.
Kerrotaan toisessa oikeudenkäynnissä toista ja seuraavassa
kumotaan se valheeksi sanomalla miten ”sen paperin (=pöytäkirjan) voi heittää
roskana pois kun mikään siinä ei ole totta”. Kiusaajan tarvitsema totuus kun
saattaa olla eri kerroilla vähän erilainen. Kukaan tai mikään ei reagoinut
tähän oikeudenkäynnissä myönnettyyn valehteluun.
Useampikaan
tekstiviesti taikka puhelu viikossa ei ole lähestymiskiellon rikkomista jos
kiusaaja väittää niiden olevan vain lapsen tapaamiseen liittyvää kommunikointia
huolimatta uhrin väitteistä, että yksikään ei ollut tarpeellinen vaan
tunkeutumista uhrin arkeen ns. asialliseen muotoon puetuin viestein.
Lista jatkuisi ja tulee varmasti tulevaisuudessa pidentymäänkin lisää. Kyse ei edes ole siitä, etteikö olisi näyttöä turhista oikeudenkäynneistä. Kaikkihan nämä on dokumentoituna. On sähköposteja, valokuvia, elävää kuvaa ja todistajia. Kiusaaminen jatkuu vain siltikin. Toki useakin asia tuntuu mitättömältä jos niitä erikseen pohtii, siis asiayhteydestä irrottaen. Mutta kun osia laittaa yhteen syntyy siitä palapeli: kokonaisuus, johon viranomaisten tulisi jo reagoida. Tuntuu siltä, että vain röyhkeydellä pärjää, kiltit uhrit ei. Ne uhrit saavat jäädä odottamaan rauhaa ja oikeuksiaan ihmemaasta. Yhteiskunnan viesti tässä kohdin on vähintäänkin kyseenalainen: kiusata saa ilman seuraamuksia. Tähän epäkohtaan toivon, että eilinen vainoamisaiheinen seminaari tuo muutoksia. Paljon hyvää on jo saatu aikaiseksi mutta lisää vielä tarvitaan.
