Amerikkalaista äksönleffaa

Ameriikkalaiset ohjaajat saavat elokuvan aikaiseksi ihan mistä vaan, siis oikeesti, vaikka kaupassa käymisestä. Itse katselin tällaista leffaa jokin aikaa sitten.

Tarinassa päähenkilön ystävä kävi ostoksilla marketissa. Kassalla hän aavisti jotain outoa. Hänen takanaan kassalla oli omituisesti öykkäröivä humalaiselta vaikuttava mies. Ystävä katsahti taakseen ja huomasi tämän olevan ostamassa lisää siideriä ja vieläpä lapsen kera. Ostokset maksettuaan ystävä suuntasi matkansa parkkihalliin ja huomasi häntä seurattavan. Tämä tuntui oudolta sillä näistä kahdesta toinen ei tuntunut ajokuntoiselta, toinen puolestaan ei ollut tarpeeksi vanha ajamaan autoa. Seuraaminen jatkui ja ystävä kiirehti autoonsa. Hän näki näiden kahden henkilön, aikuisen ja lapsen, nousevan autoon ja silloin hänellä heräsi muistikuva päähenkilön vainoajasta. Tuon näköisen auton hän oli nähnyt useasti päähenkilön kodin lähellä. Välillä auto oli pysähtyneenä talon eteen, välillä auto ajoi hiljaa talon edestä.

Ollakseen varma asiastaan soitti ystävä tarinan päähenkilölle. Asia varmistui, auto oli valitettavan tuttu. Ystävä alkoi miettiä onko vainoaja ulottanut toimintansa jo päähenkilön ystäviinkin. "No, ehkä se oli sattumaa", ystävä tuumi. Tässä vaiheessa hän kun ei vielä tiennyt valvontakameroiden kuvanneen ivallista näytelmää takanaan. Ystävä nousi autoon ja lähti ajamaan kohti päähenkilön kotia. Jo heti parkkihallin ovella meinasi auto törmätä häneen. Tämä hänen näkemänsä auto olikin lähtenyt perään. Nyt alkoi ystävästä tuntua oudolta. Parkkihallista ulkoilmaan päästyään tuttu auto jatkoi seuraamista; välillä kiinni puskurissa, välillä etääntyen kunnes taas palatakseen kiinni puskuriin. Seurasi takaa-ajomatka jossa jarrut välillä kirskuivat mutta auto takana ei luovuttanut. Poliisillekin oli jo matkan varrella soitettu sillä meno äityi vaaralliseksi. Ystävä sai vältettyä törmäyksen useasta vähältä piti –tilanteesta huolimatta.

Auto takana ei luovuttanut, ei vaikka ajomatka lähestyi jo loppuaan. Päinvastoin viimeisillä metreillä yritti takana oleva auto vielä osua ystävän autoon. Pihaportti, turva, häämötti jo. Ikkunasta seurasi tarinan päähenkilö tapahtumia. ”Tuohon kun vielä ehtisi”, tuumi ystävä. Auto takana kiihdytti ja ystävä pääsi viime hetkellä portista sisään. Huonoksi onnekseen vauhdilla suoritettu pihalle ajo ei onnistunut vaan auto jäi osittain portin ulkopuolelle ja ystävä joutui tekemään korjausliikkeen päästäkseen turvaan. Sillä välin vain takaa-ajaja olikin ehtinyt kääntämään autonsa ryhtyäkseen uuteen hyökkäykseen. Takaa-ajaja kiihdytti ja lähti ajamaan kohti. Tällä kertaa ei ystävä ehtinytkään enää autonsa kanssa alta yrityksestään huolimatta. Pitkä takaa-ajo päättyi sittenkin törmäykseen.

Vaaralliset tilanteet eivät päättyneet vielä tähän. Koska vahingoittunut auto sulki ajotien, takaa-ajaja kaahasi kävelytietä pitkin pakoon. Ajo oli aivan holtitonta. Nyt nousi tarinan päähenkilöllä pala kurkkuun: Tuota kävelytietä pitkin on tulossa hänen lapsensa näillä minuuteilla kotiin! Hän juoksi ulos kauhistuneena ja jo varmana, että jotain pahaa kohta tapahtuu. Loput lapset katsoivat näytelmää sisältä käsin. Kuin taivaan lahjana näki päähenkilö lapsensa tulevan toisesta suunnasta kotiin. Helpotuksen tunne oli valtava. Poliisitkin saapuivat samassa paikalle. Eikä enää ei tarvinnut pelätä.

Kunpa tarina olisikin oikeesti vain elokuvaa ja pätkä laaduttoman huonosti käsikirjoitetusta dekkarista, mutta tarina kertoi erään kaupungin lähiön todellisuudesta. Jos tarina olisi ollut fiktiota, olisi tarinan päähenkilö, perheenäiti, voinut sulkea television tai vähintäänkin vaihtaa kanavaa laadukkaamman viihteen pariin. Lastenkaan ei olisi tarvinnut tätä näytelmää katsoa. Johan jo viranomainen olisi sen alaikäisiltä lapsilta kieltänyt. Lapsille ei saa näyttää kauhua ja väkivaltaa, se kun voi vahingoittaa lapsia. Mutta lapset voivat joutua elämään sitä, ja siihen viranomaisella on kovin vähän keinoja puuttua.

Hetki ennen törmäystä

Kuuluvatko isovanhemmat perheeseen?

Isomamman kuoleman vuosipäivä sai minut miettimään isovanhempien asemaa lasten ja lastenlasten elämässä. Minulle on aina ollut itsestään selvyys, että isovanhemmat ovat osa perhettä. Lienenköhän vähän vanhanaikainen, sillä asenne ei tunnu olevan kovasti muodissa. Tai ei ainakaan kaikilla. Nykyinen hektinen elämä tuntuu suosivan pienempiä perheyksiköitä ja toisista välittäminen on muutoinkin vähentynyt. Yhteisöllisyys on vähentynyt. Muiden asioista ei aina haluta välittää eikä omia asioita jakaa muille.

Minulle mamma ja pappa eivät koskaan olleet mikään erillinen perheyksikkö vaan osa jokapäiväistä elämääni. Oli ihan itsestään selvyys, että olin sinne aina tervetullut, kuten olivat muutkin lastenlapset. Omin avaimin liikuin itsenäisesti kahden kodin ja koulun väliä. Yleensä koulusta mamman ruokien ääreen ja siitä sitten äidin luo. Se oli se perinteinen kaava. Kavereita raahasin mamman ja pappan luo ahkeraan.

Lapsuudesta muistan viikonloput mamman ja pappan kanssa. Vakioillan viettoon kuului lauantaisauna ja telkusta katottiin lauantaitanssit. Pappan kanssa käytiin lenkillä, lämmitettiin yhdessä saunaa, halstrattiin silakoita kiukaalla ja kilpailtiin kumpi kestää ylälauteella kauemmin. Katselin pappan kanssa jopa futista telkkarista ja taisinpa jossain peleissä ihan livenäkin käydä. Mamman kanssa leivottiin pullaa ja hoidettiin puutarhaa. Halusin usein jäädä sinne yöksi ja mamman kanssa luettiin silloin satuja iltamyöhään. Serkkujeni kera vietimme paljon aikaa siellä. Koskaan en kuitenkaan ollut hoidossa siellä vaan olin siellä kotonani.

Tiedän perheitä, joissa lapset vain harvoin tai ehkeivät edes koskaan yövy isovanhemmillaan. Toisinaan vanhemmat ajattelevat, että lasten paikka on kotona. Toisaalta kaikki isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita lastenlapsistaan saatikka että haluaisivat olla heidän kanssaan. Ajattelen aina tällaisia tarinoita kuullessani mitä kaikkea he menettävätkään. Siis nämä lapset, isovanhemman roolista kun ei ole vielä omakohtaisia kokemuksia. Mutta lapsenlapsen roolista on enkä osaisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä kaikkea mitä mamman ja pappan luona koin enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Toki on totta, ettei kaikilla ole tähän mahdollisuutta. Kaikilla ei ole edes isovanhempia tai he asuvat kaukana ja on toki isovanhempia, joiden luona ei vain ole turvallista olla. Perheväkivaltaa ja ongelmia kun löytyy joka ikäluokasta, isovanhempien luotakin. Itse olen ollut onnekas. Minun ei tarvinut lapsuudessani pelätä mitään eikä ketään ja toivoisinkin, ettei kenenkään lapsen tarvitsisi. Ei yhdessäkään kodissa. Näin vaan ei valitettavasti ole.

Pappa kuoli ollessani teini-ikäinen, joten perheeseen kuului vuosikausia isovanhemmista vain mamma. Mammalle oli me kaikki neljä lastenlasta aina tavattoman tärkeitä. Mutta vielä ylpeämpi mamma oli kun perheessä oli neljä sukupolvea ja hän sai alkaa kutsua itseään isomammaksi. Lapsenlapsenlapsia isomammalla ehti olla kuusi, kaikki prinsessoja ja kaikki osa isomamman perhettä.

Vauva vaarassa eli onko lapsen turvallisuus tärkeintä?

Lyhyt vastaus: ei ole. 

Biologisen vanhemman oikeus lapseensa on niin vahva, että se peittoaa alleen jopa lapsen turvallisuuden. Kaikkihan me olemme lukeneet vaikkapa Vilja Eerikan tapauksen, joka on yksi räikeä esimerkki siitä, miten lapsen vanhemmalla on mahdollisuus tehdä vaikka mitä pahaa lapselleen. 

Muutamat lööpit ansainneet tapaukset ovat kuitenkin vain pintasilaus tapauksista. Onkin helppo todeta, että lööpeissä näkyvät perhesurmat ovat harvinaisia, eihän niitä montaa vuosittain satu. No ensinnäkin, yksikin on liikaa ja toisekseen, paljon muutakin pahaa tapahtuu perheissä. Unohdetaan siis ne kuuluisat tapaukset. Taaperoitahan kuolee Suomessa keskimäärin ”vain” kerran kuukaudessa vanhempien väkivallan vuoksi. 

Keskitytään näihin muihin tapauksiin, niihin joista lehdet eivät meille kerro. Niihin 200 000 lapseen, jotka arvioiden mukaan kokevat vuosittain väkivaltaa. Oleellisinta kun ei olekaan median mielenkiinto vaan se tosiasia, että näitä tapahtuu ja miten näihin tilanteisiin on vaikea puuttua. Lasten turvallisuuteen ei paljoa pysty huolestunut vanhempi, perhe, koulu tai kukaan muukaan vaikuttamaan. Paljon pitää tapahtua pahaa, ennen kuin eväitä puuttumiseen on. Usein tuolloin on jo liian myöhäistä. Lapsia ei pelasteta haudasta eikä vammautuneet lapset kaikki kuntoudu. 

Aina ei ole kysymys edes tarkoituksellisesta väkivallasta lasta kohtaan vaan lapsi saattaa kärsiä sivutuotteena perheen ongelmista. Perheet, joissa rattijuopumus on arkipäivää, on vain ajan kysymys milloin jotain tapahtuu. Milloin lapsi ei selviäkään humalaisen vanhemman kyydissä koulusta kotiin. Jos väkivalta kuuluu elämään, ei lapsi koskaan ole ulkopuolinen. Sen lisäksi, että pelkkä väkivallan näkeminen on lapselle haitallista, on lapsella mahdollisuus jäädä välikäteen ja saada vaikka pelkästään vahinko-osumia. Ilmassa lentävät esineet saattavat tehdä isojakin tuhoja. Aggressiivinen aikuinen ei kykene valikoimaan kohteitaan. Tällaisen välillisen väkivallan määrää lienee jo mahdoton arvioida. 

Vilja Eerikan tapauksessa on arvosteltu viranomaisia siitä, ettei lapsen elämään puututtu tarpeeksi. En voi ottaa kantaa tapaukseen, jota en tunne, mutta omaani voin. Minun kokemukseni on, ettei lainsäätäjä ole antanut eväitä puuttumiseen. Sosiaalityöntekijöiden välineeksi on annettu lastensuojelutoimia, joiden avulla voidaan jälkikäteen puuttua asiaan. Mutta vasta jälkikäteen; etukäteen ei paljoa ole tehtävissä vaikka perheen vanhempi olisi osoittautunut kuinka vaaralliseksi tahansa. Ei vaikka perheen lapsiinkin olisi kohdistunut jo väkivaltaa. Ei, vaan lainsäätäjän mielestä on ihan ok odotella sitä hetkeä kun jotain vielä pahempaa tapahtuu. 

Tuntuukin välillä siltä, että on vain sattumankauppaa monien lasten kohtalo. Elämä on joillakin heistä ihan hiuskarvan varassa. Tiedän, koska meillä näitä sattumia on ollut. Elämämme sisältää mitä omituisempia ja toinen toistaan kamalampia tarinoita, jotka olisivat voineet päättyä toisin. 

Pikkuneiti on selvinnyt tilanteesta kun hänen sänkyynsä tippui raskaita, isoja ikkunanpalasia. Onneksi olin ehtinyt viedä pahaa aavistaen vauvan turvaan pois sängystään. Muutoin tuskin olisi selvinnytkään. 

Kerroin jo blogini alkupäivinä miten kiusaajani saattoi kadota yön pimeyteen vauva kainalossaan. Poliisin nauhoitteista kuuntelin erästä tällaista hetkeä. Tuolloin kiitin onneani, ettei veneilyunelmani ollut käynyt toteen. Soutuveneen kokoisella minipurkilla hän kun ei poliisia pakoon päässyt. 

Tilanteet ovat kärjistyneet niin vaarallisiksi, että poliisi on kuljettanut perhettämme pakoon, onpa jopa Super Puma -helikopteri tilattu tätä tarkoitusta varten. Kuunnellessani jälkeenpäin kyyneleet silmissä nauhoitteita kopterin ilmaannoususta ja tehtäväkäskyistä olo oli kuin elokuvissa. Epätodellinen, ihan kuin en olisi itse ollut läsnä vaan katsomassa tätä näytelmää jostain ulkopuolelta. Epätodelliselta tuntui myös neitien reaktio. Helikopterin noustessa prinsessat hihkuivat kuin vuoristoradassa ja olivatkin kovin pettyneitä kun huvipuistotunnelma päättyi. Voin vain kuvitella mitä lapset kertoivat kouluissa, tarhoissa tai kavereillaan elämänsä ekasta helikopterikeikastaan. 

Siinä vain muutama esimerkki, miten pikkuneitiä on onnistanut kerta toisensa jälkeen. Nämä ovat siis todellisia esimerkkejä siitä miten hiuskarvan varassa oikeasti jotkut lapsista elelevät. Ja kyseessä on vain yksi lapsi, muitakin on ja paljon. Toivottavasti meidän pikkuneitimme onni jatkuu. Lainsäätäjä ei valitettavasti hänelle muuta turvaa anna kuin hyvän onnen ja leijonaemon. 

Kuinkahan moni kansanedustaja tai viranomainen antaisi itse pienen lapsensa hoitoon rattijuopolle, pahoinpitelijälle tai vaikkapa asunnottomalle? Siis ihan ilman valvontaa ja tietoa siitä onko lapsi turvassa. Tietoisena siitä, että hoitajan menneisyys on täynnä väkivaltaa ja lapselle vaarallisia tilanteita? Tuskin yksikään, mutta monet muut vanhemmat pakotetaan näin tekemään. Lapsen turvallisuuden pitäisi olla tärkeintä.

Vuosi isomamman kuolemasta

Niin se vuosi vierähti ja isomamma on ollut jo vuoden päivät poissa. Vaikka aluksi ikävä oli kova, pikkuhiljaa siihen jo tottuikin. Olihan se outoa viettää synttäreitä, joulua ja muita perhejuhlia, kaikkia niitä ensimmäistä kertaa ilman isomammaa, mutta meidän elämä jatkuu.

Joskus pienet asiat saavat tärkeämmän merkityksen jälkeenpäin kuin olisi osannut kuvitella. Tällaiseksi hassuksi asiaksi muodostui kukkakimppuni. Mikään viherpeukalo en ole, en todellakaan, mutta yhdet kukat olivat tärkeitä. Isomammalla nimittäin oli tapana tuoda minulle aina kukkia. Oli sitten kenen synttärit tahansa tai kyläily muuten vaan, Mialle oli aina mukana kukkakimppu. Ehkä isomamma yritti saada sitä floristia minussa kasvamaan, kuka tie, mutta ei kyllä onnistunut. Enpä olisi uskonut koskaan kaipaavani kukkia, mutta… Viimeisintä kimpuista säilytin koko tämän vuoden.

Vietimme päivää serkkuni kanssa hautausmaakävelyllä. Muistelimme isomammaa mutta enemmän puhuimme siitä mitä elämä on nyt ja miten toivomme sen jatkuvan. Isomamman viimeisen kukkakimpun vein hänen haudalleen, toisella meistä oli sentään hieman tuoreempi versio :) Kimppuni oli kuihtunut ja kärsinyt; koirakin napsasi siitä osansa juuri ennen lähtöä… Hassua kuinka itketti jättää kuihtunut ja kärsinyt neilikkakimppu haudalle, mutta sinne se jäi. En halua jäädä palvomaan esineitä ja asioita. Isomamma elää muistoissani, ei kukkakimpussa.

Perinteetkin muuttuvat ja hyvä niin, eihän elämän pidäkään olla aina samanlaista. Nyt on aika jonkun uuden perinteen.

Unelmille Siivet -konsertti 3.12.2013

Lasten Oikeuksien Tuki ry järjestää Unelmille Siivet -konsertin 3. joulukuuta. Konsertilla tuetaan Suomessa asuvia lapsia ja lapsiperheitä. Osa tuotosta menee uudelle lastensairaalalle. Katso lisää osoitteesta http://www.unelmillesiivet.fi/ ja käy ostamassa liput:  http://www.lippupalvelu.fi/event/119117

Yrityksille on myynnissä omat lippupaketit, joista tietoa tapahtuman sivuilla.

Tervetuloa Barona Areenalle auttamaan!

Kanteita, valheita ja videonauhaa - oikeudenkäynnit vainoamisen välineenä

Olen saanut runsaasti huolestuneita yhteydenottoja: Olenko kunnossa? Olenko vielä olemassa? Väkivallan uhrista kun on kyse, ovat useat ihmiset ymmärrettävästikin pohtineet mitä erilaisimpia syitä hiljaisuudelle. Miksi en ole kirjoittanut blogiani? Mihin olen kadonnut?

En ole kadonnut mihinkään. Elämässäni on tapahtunut tämän vuoden aikana niin paljon kaikenlaista. Kaiken kiireen keskellä olen pyrkinyt käyttämään jokaisen hengähdyshetkeni lasteni, perheeni ja ystävieni kanssa. Työkin kun on pakollinen, siitä ei voi joustaa, blogista voi. Työn jälkeinen aika taas kuuluu neljälle prinsessalle. Sen kummemmin pitkiä taukoja anteeksi pyytelemättä totean vain, että neljä prinsessaa vei voiton: prinsessat –blogi  4-0. Olen kyllä erittäin imarreltu ja kiitollinen viesteistä ja siitä että minusta huolehditaan. Kiitos, se on tuntunut ihanalta :)
 

Hiljaa en ole ollut vaikka blogia en ole ehtinyt päivittämään. Työni perheväkivallan parissa on jatkunut ja uusia projekteja syntyy. Eilen olin luennoimassa eduskuntatalolla millainen on uhrin asema väkivallan keskellä ja miten apua on toisinaan vaikea saada. Seminaarissa oli hyviä puheenvuoroja auttamisen vaikeudesta. Viranomainen kun ei lain puitteissa voi kaikkeen puuttua vaikka haluaisikin. Toisaalta välillä puuttumisen kynnys jää ylittämättä vaikka laki sen sallisikin. Paljon on siis vielä tällä kentällä tehtävää. Tämän päivänen seminaari oli taas yksi tarpeellinen askel eteenpäin. Hitaasti mennään mutta eteenpäin mennään kuitenkin.

Mikä lie kohtalo ajanut minut jo aikanaan kiinnostumaan ihmisoikeuksista, niin turhaa se ei ole ollut. Ehkä jokin korkeampi voima näki minussa potentiaalisen heikompien puolustajan ja päätti antaa vielä pontta uravalinnalle kokemuksien kautta. Tälle urani puolestani valinneelle voisin välillä huutaa, että vähempikin kokemus olisi riittänyt! Rankkaa työnohjausta siis, mutta nyt elämäni, niiden prinsessojen jälkeen, täyttää lasten ja naisten puolustaminen, niin oikeana työnä kuin vapaaehtoistyönäkin. On koulutusta, luennointia, vertaistukiryhmiä, hyväntekeväisyysprojekteja ja, ainakin joskus, sitä blogikirjoitustakin:) Tässä siis lienee kohtaloni ja tulevaisuuteni. Pitkä matka siitä kun pienenä päätin että minusta tulee isona intiaani.

Hankin myös runsaasti käräjäkokemusta, en tosin työkseni vaan ihan vaan kiusaamisen uhrina. Varattomaksi heittäytyneen ilmainen oikeusapu kun on katkeamaton, on siitä saatu yksi kiusaamisen väline lisää. Niin kuin niistä välineistä puutetta tähänkään mennessä olisi ollut.. No, onhan se tietty tehokas tapa tavata minua kun muut tavat olen kutakuinkin onnistunut blokata pois. Kohteliasta olisi toki minultakin kysyä, haluanko näitä treffejä ihan jatkuvasti. Video- ja valvontakameranauhojakin löytyy kiusaamisesta ja rikoksista, mutta nämäkään ei estä tekijää kun päämääränä on vain kiusaaminen ja ilmaisen oikeusavun turvin ei tarvitse edes miettiä joutuuko vastaamaan kiusaamisestaan. 

Samaan hengenvetoon aionkin arvostella oikeusapuamme. Oikein käytettynä mahtava asia. Väärinkäytettynä puolestaan väline kiusantekoon. Jos joku  pakenee jatkuvasti haastemiehiä saadakseen oikeudenkäynnit peruuntumaan, tulisi ilmainen oikeudenkäynti evätä. Jos joku puolen vuoden välein nostaa kanteen lapsen huoltajuus- tai tapaamisasioissa, ei ole oikein että valtio tämän kiusaamisen kustantaa. Missään nimessä se ei ole oikein lasta kohtaan, että perheen voimavarat menevät turhiin oikeudenkäynteihin. Sen sijaan, että äiti ottaisi lapsen (kainalokaniinin) illalla kainaloon, äiti paneutuukin taas haasteisiin kun deadlinea pukkaa. Tässä tapauksessa numeroluku vuoden ajalta on jo luokkaa 10 ja kainalokaniiniaika vaan vähenee. Se on aika paljon pyydetty lapselta, mutta kiusaajahan ei tästä välitä.

Kiusaa tehdään myös sillä, ettei lapsen tapaamispaikkaa saa tulla katsomaan. Tai toki ”saa” kunhan katsojana olen nimenomaan minä vaikka pelon vallitessa treffeistä kieltäydyn edelleen taikka henkilö, jonka olen kertonut kieltäytyneen tehtävästä. Kukaan muu ei saa tulla, ei todellakaan kukaan muu. Tällä pyritään tilanne saamaan näyttämään siltä, ettei edes halukkuutta tapaamispaikan näkemiseen ole. Ovelaa, eikö?

Muutama konkreettinen esimerkki miten sitten ne oikeudenkäynnit etenevät:

Tapaamisesta on oikeuden päätös. Se ei estä kiusaajaa nostamaan samasta asiasta uutta kannetta jo puolen vuoden päästä uudestaan.  

Myönnetään väite oikeaksi meilissä ja väitetään ihan toista itse oikeudenkäynnissä. Jälkimmäisestä tulee tuomioistuimen päätös kun itse oikeudenkäynnissä ei enää mitään myönnetä.

Kerrotaan toisessa oikeudenkäynnissä toista ja seuraavassa kumotaan se valheeksi sanomalla miten ”sen paperin (=pöytäkirjan) voi heittää roskana pois kun mikään siinä ei ole totta”. Kiusaajan tarvitsema totuus kun saattaa olla eri kerroilla vähän erilainen. Kukaan tai mikään ei reagoinut tähän oikeudenkäynnissä myönnettyyn valehteluun.

Useampikaan tekstiviesti taikka puhelu viikossa ei ole lähestymiskiellon rikkomista jos kiusaaja väittää niiden olevan vain lapsen tapaamiseen liittyvää kommunikointia huolimatta uhrin väitteistä, että yksikään ei ollut tarpeellinen vaan tunkeutumista uhrin arkeen ns. asialliseen muotoon puetuin viestein.

Lista jatkuisi ja tulee varmasti tulevaisuudessa pidentymäänkin lisää. Kyse ei edes ole siitä, etteikö olisi näyttöä turhista oikeudenkäynneistä. Kaikkihan nämä on dokumentoituna. On sähköposteja, valokuvia, elävää kuvaa ja todistajia. Kiusaaminen jatkuu vain siltikin. Toki useakin asia tuntuu mitättömältä jos niitä erikseen pohtii, siis asiayhteydestä irrottaen. Mutta kun osia laittaa yhteen syntyy siitä palapeli: kokonaisuus, johon viranomaisten tulisi jo reagoida. Tuntuu siltä, että vain röyhkeydellä pärjää, kiltit uhrit ei. Ne uhrit saavat jäädä odottamaan rauhaa ja oikeuksiaan ihmemaasta. Yhteiskunnan viesti tässä kohdin on vähintäänkin kyseenalainen: kiusata saa ilman seuraamuksia. Tähän epäkohtaan toivon, että eilinen vainoamisaiheinen seminaari tuo muutoksia. Paljon hyvää on jo saatu aikaiseksi mutta lisää vielä tarvitaan.