Liian hyvää ollakseen totta

Takana on hieman erilainen viikko. On ollut hautajaisjärjestelyjä ja ikävöintiäkin. Spotifyssa on rokin sijaan soinut Bachin urkumusiikki  ja pianon ääreltä löytyy Chopinin hautajaismarssi kun olen pohtinut musiikkia hautajaisiin. Kiusaajanikin on muistanut ilmoittaa olemassaolostaan. Rauhallista suruaikaa ei siis ollut tarjolla. Blogikin jäi hetkeksi taka-alalle näiden ajatusten myötä.

Arki kuitenkin rullaa eteenpäin. Illat täyttyvät lasten harrastuksista ja toisinaan olo on kuin taksikuskilla. Kauhutiistai lienee pahin. Keskustaan partioon puoli kuudeksi, toiselle puolen kaupunkia telinevoimisteluun seiskaksi, keskustaan joukkuevoimisteluun seiskaksi, partiosta seiskalta kotiin, telinevoimistelusta kasilta kotiin, joukkuevoimistelusta puoli ysiltä kotiin. Paria etappia ovat sentään hyödynnettävissä vaikka kauppakäynnillä, mutta puolen tuntia kun pitää käyttää 10 minuutin matkaan, alkaa olla jo kankeaa. Mihinkään ei siinä ajassa ehdi mutta toisaalta aikaa jää liikaakin vain autolla ajeluun. Toisinaan kulkeekin läppäri mukana ja teen odotellessa töitä. Kunnianhimoisena vielä ilmoitin itseni ja kirppusen omiin jumppiimme kuudesta seiskaan. Jälkimmäinen setti on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi niinä iltoina jolloin isovanhemmat eivät ehdi kuljetusapuun.

Onneksi muut illat ovat sentään seesteisimpiä eikä arki näin kiireistä joka päivä ole. Joskus siltikin tulee mietittyä onko harrastuksia jo liikaa, mutta ne ovat ohiliitäviä ajatuksia. Löytyyhän setistä myös partiota ja pianotuntia, mutta pääasiassa harrastukset ovat liikuntaa eri muodoissaan. Jos lapset oma-aloitteisesti haluavat liikkua monta kertaa viikossa, haluan heitä siihen kannustaa. Olenkin kiitollinen tukiverkostostani ja kiitän sydämestäni mammaa, mummua ja vaaria. He hoitavat neljää tyttöäni, kuljettavat harrastuksiin ja vapauttavat minut välillä omiinkin harrastuksiin. Ilman heitä en pärjäisi eikä arki luistaisi. En halua kuvitellakaan elämäämme ilman avuliaita isovanhempia vaikka itseni logistiikka-alan itseoppineeksi ammattilaiseksi jo lähes tunnenkin.

Mitä blogiini tulee, olen saanut runsaasti yhteydenottoja sekä kirjoituspyyntöjä ja lukijamääräni nousee vauhdilla. Vaikka aihe on vakava, iloitsen siitä, että se saa koko ajan lisää huomiota. Sitähän muutoksiin tarvitaan: paljon apua ja yhteistyötä. Yksin on vaikea saada suuria muutoksia aikaan. Minua on pyydetty puhujaksi, vertaistueksi, asiantuntijaksi ja projekteihin mukaan. Asian tärkeyteen on siis havahduttu.

Yksi esille noussuista aiheista on, miten ja miksi olen päätynyt väkivaltaiseen suhteeseen ja miksi en ole vain lähtenyt pois kun väkivaltaa ilmeni. Ihmetystä aiheuttaa, miten en havainnut merkkejä ajoissa ja miten en poistunut kun niitä ensimmäisen kerran lopulta havaitsin. Tämähän on asia jota itsekin olen usein pohtinut ja helppoa vastausta ei tähän ole minullakaan tarjota. Miten päädyin omaan pelottavaan tilanteeseeni, on monen tekijän summa. Näitä tekijöitä pohdin varmasti vielä useammassakin kertomuksessa. Yhteen tarinaan ne kun eivät mahdu.

Vanha sanonta kuuluu, että jos jokin asia tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, niin se todennäköisesti ei olekaan totta. Sanonta kuvaa hyvin suhteemme alkua. Ei minulle kukaan ehdottanut väkivaltaista suhdetta, ei pahoinpitelyjä eikä mitään pahaa. Tokihan olisin alkumetreillä osannut niistä kieltäytyä. Tuossa vaiheessa en osannut kuvitellakaan mitä elämä vielä tuo tullessaan; miten prinsessamainen elämä muuttuukin pahoinpitelyn valtakunnaksi.

Alussa olin todellakin se prinsessa: täydellinen, kaunis, ihana, lumoava. Sain osakseni valtavasti kauniita sanoja ja ihailua. Joskus tulin miettineeksi, että voiko tämä olla edes todellista mutta päätin uskoa että on. Joskus vitsailinkin maan pinnalle tiputtamisesta. Oikeasti en osannut nähdä metsää puilta vaan taisin aika sokeasti luottaa aitoon rakkauteen. Kukapa sellaista nyt haluaisikaan epäillä. Oli yksinkertaisesti niin ihanaa tuntea hellyyttä ja rakkautta etten halunnut harkitakaan mitään muuta vaihtoehtoa. 

Kertaalleen jo avioeron kokeneena halusin myös uskoa yrittämiseen ja tahdonvoimaan. Päätin, etten tällä kertaa luovuta vaan teen mitä tahansa saadakseni suhteen toimimaan. Tuntui, että kaikkialla toistettiin sitä miten parisuhteen eteen pitää tehdä töitä ja antaa kaikkensa. Toistettiinhan tätä samaa jatkuvasti minulle kotonakin. Ei saanut siis luovuttaa. Niinpä en aikonutkaan.

Tällä yhtälöllä oli sitten se karmaiseva lopputulos. Siis kun en nähnyt asian todellista laitaa ja olin niin päättänyt olla epäonnistumatta. Siinä kohdin ei jäänyt tilaa ajatukselle, että tällä kertaa olisikin pitänyt luovuttaa. Osansa yhtälölle antoi kiltti ja ehkä hieman alistuva luonteeni. Olen aina ajatellut, että ihmisille pitää antaa uusia mahdollisuuksia. Enhän itsekään haluaisi hyljätyksi ensimmäisen virheen tullen, enkä edes useamman virheen jälkeen. Kukin meistä varmasti toivoo, että virheistä huolimatta uusia mahdollisuuksia tulee ja rakkautta edelleen saa. Tämän ajatuksen myötä pidin sinnikkäästi kiinni siitä, että vaikka kuinka pahoja asioita tapahtuisi, minä en hylkää. Pysyn rinnalla, autan ja kannustan. Tästä periaatteesta pidinkin sitten turhan lujaa kiinni.

En myöskään pidä kenenkään mielen pahoittamisesta vaan annan helposti periksi jotta sopu säilyy ja kaikki ovat onnellisia. Enkä osannut varautua pahuuteen. Olinhan elänyt luulossa, että ihmiset ovat kilttejä, kunhan olen itse heille kiltti. Niin se oli toiminut siihen asti elämässäni.  Sinnikkäästi jatkoin yrittämistä ja kesti pitkään ennen kuin tajusin luovuttaa. Enkä siihen tulokseen ihan yksin päätynytkään, vaan tarvitsin paljon tukea ja kannustusta sen päätöksen aikaansaamiseen. Onnekseni sitä tukea runsaasti sain. Väkivalta ei ole asia, jonka vuoksi tulee kerta kerran jälkeen antaa uusia mahdollisuuksia.

Isomamman viimeinen päivä

Tänään on ollut raskas päivä. Aikaisin aamulla sain soiton: Isomamman kunto oli romahtanut ja oli aika hyvästellä hänet.

Kun pääsimme paikalle, reagoi mamma vielä puheeseen. Vähän ennen oli kuulemma vielä vastaillutkin, ei tosin kokonaisin sanoin vaan lyhyin ääntein. Mamma nyökkäili kun kerroin olevani vieressä. Kerroin, että rakastan häntä. Silitin hiuksia ja pidin kädestä kiinni. Kerroin että prinsessat ovat kotona ja lähettivät terveisiä. Sanat takeltelivat ja ahdistus tuntui päästä varpaisiin. Halusin vain itkeä mutta päätin, että höpötän urheasti loppuun asti. Olihan mamma jo nelisenkymmentä vuotta tottunut aina äänessä olevaan Miaan, joten saipahan tutun tunteen viimeiseen hetkeen. Silittelin hiuksia ja puhuin mitä vain keksin. Harvoin olen sanaton, mutta nyt oli vaikea keksiä sanottavaa. Aivot lähes höyrysivät kun yritin miettiä, mitä haluan mamman kuulevan viimeisinä sanoinaan. Lopputulos taisi olla aika tyhjänpäiväistä höpinää, josta en enää muista itsekään kuin osan.

Mamman kunto romahti nopeasti kun saavuimme. Ei mennyt kuin viitisentoista minuuttia kun huomasin, ettei hän enää hengitä. Ihan kuin hän olisi odottanut saadakseen läheisiä ihmisiä vierelleen jotta voi vielä kerran nähdä perhettään ja kuolla sen jälkeen rauhassa pois.

Lähtö oli myös onneksi nopea. Vasta eilen hän sairaalaan joutuikin. Illalla hän vielä jutteli ja tapaili perhettään ja aamulla häntä ei enää ollut. Kuolema oli siis rauhallinen ja nopea sekä surullisuudesta huolimatta kaunis.

Saimme oman huoneen, johon jäimme mamman kanssa. Puimme hänet valkoiseen asuun ja jäimme vielä pitkäksi aikaa mamman vierelle. Välillä muistelimme juttuja mammasta, välillä tuli hiljaisia hetkiä. Mamma näytti niin kovin rauhalliselta maatessaan siinä meidän vieressämme. Ihan kuin hän olisi vain nukkunut. Otin vielä muutaman valokuvan ja katselin haikeana. Siitä hetkestä oli vaikea poistua.

Kun tulin kotiin, oli yhtäkkiä aivan tyhjä olo. Rakas ihminen oli poissa ja sitä myöden yksi aikakausi elämästäni oli jäänyt kokonaan taakse. Vedin syvään henkeä ja aloin kertoa lapsille, yksi kerrallaan. Lapset halusivat nähdä viimeiset kuvat mammasta. Puhuimme ja muistelimme ja itkimme.

Mamma oli aina tomera nainen ja muistimmekin nopeasti monta hauskaa juttua hänestä. Kerroin tytöille, että kun nuorempana tyttösenä esittelin mammalle poikaystäväni, ei mennyt montakaan päivää kun mamma ihan oma-aloitteisesti soitti hänelle ja pyysi leikkaamaan nurmikon! Poikahan totteli ja nurmi tuli leikattua. En tiedä oliko mammasta huolimatta vai mamman takia, mutta olin sittemmin naimisissakin tämän nurmikonleikkaajan kanssa ja hän on kolmen koululaiseni isä.

Ala-asteella ollessani luokan pojat kehuivat miten koulun lähellä oli yksi piha täynnä omenapuita ja vieläpä metsän vieressä, jotta oli helppo salaa käydä omenavarkaissa sitä kautta. Talon asukas ei kuulemma voinut huomata mitään. Tarkemmat tuntomerkit saatuani totesin, että mammanhan koti tässä on kyseessä. Kerroinkin mammalle hauskan uutisen, johon mamma vain totesi: "Juu, kyllähän mä sen tiiän että pojat omenoita hakevat. Käske tulemaan vaan portin kautta etteivät loukkaa itteään noilla kallioilla."

Muistoja on paljon ja ne saavat minut hymyilemään. Itkettääkin välillä kun tiedän, ettei näitä muistoja tule enää lisää. Onneksi niitä on varastossa aivan valtavasti.

Lopun päivää käytin musiikkiterapiaan. Mamma rakasti kuunnella pianonsoittoa. Hän rakasti sitä niin paljon, että kapinoivana teini-ikäisenä sai useinkin ottaa vastaan kiukuttelujani siitä soittolistasta, jota minulta aina tilattiin. Olipa juhlat mitkä tahansa, halusi mamma minun soittavan aina ja paljon. Kun edellinen biisi oli soitettu, oli uusi tilaus jo valmiina. Myrskyluodon Maija oli vakiopyyntö. Oli niitä muutama muukin, mutta Maijasta aina aloitettiin.

Tänään tunsin häpeää ja harmitusta teiniaikaisten kiukuttelujeni puolesta ja aloin soittamaan toivoen, että voi kun mamma olisi vierellä kuuntelemassa. Myrskyluodon Maijan soitin sitten moneen kertaan. Onneksi tuli aikoinaan harjoiteltua, sillä tällä kertaa oli kyynelten seasta vaikea nuotteja löytää.

Illalla lähdin vielä kävelylle hautausmaalle. Halusin mennä pappan haudalle kertomaan, että mamma on vihdoinkin tulossa hänen luo. Sytytin kaksi kynttilää, toisen pappalle ja toisen mammalle. Ajattelin, että jossain siellä pappan tykönä mamma jo varmasti on. Meillä täällä on ikävä.

Liikuntaterapiaa

Eilisen blogitekstin jälkeen kysyi ystäväni huolestuneena, että onhan minulla kaikki hyvin. Hämmästyin, että miksei olisi. Olin kuulemma kirjoittanut niin pahoista asioista, että hänen piti tämä varmistaa. Pahoja asioita olivatkin, se on totta. Itse ymmärsin iloisena, kuinka hyvin osaan jo jättää nämä asiat taka-alalle. Ne ovat olemassa, menneisyyttä ei voi poistaa, mutta ne eivät hallitse enää minun elämää. Voin nykyään kertoa tapahtumista ilman, että se ahdistaa. Näin ei vielä ollut jokin aika sitten.

Ilokseni voin myös kertoa, että fitness-projektini edistyy kaikilla osa-alueilla! Farkut vaihtuivat jo pienemmiksi ja liikkunut olen 4-5 kertaa viikossa. Enimmäkseen teen lihaskuntoharjoitteluja kotona, mutta välillä innostun kävelyllekin. On ihan parasta terapiaa käydä lenkillä ja ulkoilemassa lasten kanssa. Pikkuneitikin on innostunut lenkkeihin ja pyöräilee jo niin kovaa vauhtia, ettei kävelyvauhtia perässä pysy. Hänellä on ihan oma lenkkirutiininsakin. Ensin fillaroimme korttelin ympäri, toisen kierroksen neiti haluaa hurjastella muovisella mopollaan ja kolmas kierros on varattu potkulaudalle. Tämän hän on ottanut tavakseen, ja juuri tässä järjestyksessä, eikä asiasta neuvotella. Korttelin ympäri on matkaa 750 metriä, joten meillä kahdella on säännöllinen parin kilsan iltalenkki. Tämän lenkin jälkeen ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Riitaan tarvitaan kaksi. Vai tarvitaanko?

Vanha kliseinen sanonta ”Riitaan tarvitaan kaksi” ei pidä aina paikkaansa. On ihmisiä jotka saavat aikaan riidan ihan mistä vaan milloin vaan ja ilman mitään loogista syytä. En aio esittää keittiöpsykologidiagnooseja kenestäkään, kunhan vain totean tällaisia ihmisiä olevan. Kokemusta näistä tilanteista kertyi.

Opin tuntemaan merkkejä milloin olla varuillaan. Tietyn tyyppiset tekstiviestit ja meilit joita päivällä töihin sain, opettivat minua varomaan tulevaa iltaa. Kirjoitusvirheet ja ivallinen sävy kertoivat minulle, että tänään on ollut ongelmia ja niitä ollaan hoitamassa perisuomalaiseen tapaan alkoholilla. Näitä ”riitoja” en jatkanut, en ikinä olisi uskaltanutkaan kun tiesin mitä vastustamisesta seurasi. Päinvastoin peloissani yritin kaikkeni saadakseni toisen hyvälle tuulelle. Ehdottelin vaikka mitä mitä vain mieleen juolahti: herkullisia illallisia, elokuvia sekä vein lapset hoitoon häiritsemästä ja ennen kaikkea turvaan. Välillä onnistuin, mutta asioiden pahetessa yhä enenevässä määrin en. Välillä lensivät ruuat pisin seiniä, välillä minä ja välillä molemmat. Vaikka olisin kuinka varpaisillani noissa tilanteissa ollut, ei mikään lopulta auttanut.

Usein oli myös tilanteita jolloin en ehtinyt varoitusta saada. Ei ollut lainkaan harvinaista, että kotiin tuli raivostunut puoliso riehumaan ja tavarat alkoivat lennellä ennen kuin sanaakaan oli edes vaihdettu. Jos luin, lensivät kirjat. Jos tein töitä, lensi tietokoneeni. Tietokoneita kuluikin tuona aikana runsaanlaisesti. Kuten myös puhelimia. Pitihän puhelin yrittää aina hajottaa etten pääsisi hätäkeskukseen soittamaan. Kerran hajosi puhelin palasiksi sen osuttua niin kovaa minuun. Minua on heitelty lukuisilla esineillä, jopa huonekaluilla. Raivon vallassa ei millään ollut mitään rajaa. Lopulta tilanteet alkoivat kärjistyä niin, että vauva, yhteinen lapsemme siis, oli jo vaarassa. Esineitä saattoi lentää kohti vaikka olisin vauvaa pidellyt sylissäni. Yleensä en saanut tietää edes syytä tähän käytökseen.

Kuten nykyäänkin, jo tuossa vaiheessa vauvaa käytettiin aseena minua kohtaan. Ellen totellut, saattoi puolisoni siepata vauvan ja karata vaikka yön pimeyteen. Koska ajokunnolla ei ollut hänelle mitään väliä, päädyin piilottamaan autoni avaimet kokonaan. Jopa puolisoani enemmän pelkäsin mitä lapsellemme sattuisi jos hän avaimet saisi. Tosin sain useastikin tuntea sen nahoissani kun en avaimia enää hänelle luovuttanut, mutta siitä pidin sinnikkäästi kiinni. Tätä en saanut koskaan anteeksi. Kerran jo erottuamme, kävi hän pihalla tyhjentämässä autoni renkaat, etten pääsisi aamulla töihin lähtemään. Kun ei päässyt taloon sisälle enää kiusaamaan, niin pitihän sitä jotain muuta luovaa keksiä.

Yksi syistä miksi en lähtenyt nopeammin väkivaltaisesta liitostani oli etten oikein ymmärtänytkään mitä tapahtui ennen kuin asiat olivat jo liian pitkällä. Minulla nimittäin on ollut valtavan hyvä tuuri ihmissuhteissa. Kukaan ei ennen ole ollut minulle paha eikä koittanut hyötyä minusta. Kun  ensimmäistä kertaa eteeni sattuikin tällainen ihminen, en osannut varoa ja uskoin kaiken mitä minulle sanottiin. Huoli lapsista oli se punainen lanka johon tartuin jotta lopulta irti pääsin sekä ne lähimmäiset ja ystävät siinä tukena.

Tiedän myös toisenlaisen tavan käyttäytyä, olenhan käynyt läpi jo kaksi liittoa. Minulla on viidentoista vuoden kokemus normaalista parisuhteesta. Siinä huolehditaan puolin ja toisin eikä haluta toiselle pahaa. Kyllä ensimmäisessäkin liitossani joskus erimielisyyksiä oli, kenelläpä ei. Riitelimmekin toisinaan. Ero kuitenkin oli siinä, että ne olivat tavallisia riitoja, minun ei tarvinnut juosta paniikissa peläten pakoon. Vaikka ensimmäinen liittonikin eroon päättyi, ei siihen liittynyt mitään pahaa. Meillä on kolme ihanaa kouluikäistä prinsessaa, joista yhdessä huolehdimme. Olemme ystäviä ja arvostan suuresti tyttöjeni isää. Lasten synttärit ja juhlat vietämme aina yhdessä. Onpa hän saanut olla kuuntelevana korvanakin minun itkiessä toisen liittoni kauheuksia. Huolimatta siitä, ettei avioliittomme toiminut, osaamme edelleen välittää toisistamme.

Riitaan ei siis aina tarvita kahta. On sydämetöntä väittää väkivallan uhrille muuta.

Uusi alku

Kesä meni ja hetken jo mietin aloitanko blogin teon kokonaan uudestaan. Siis ettei näytä siltä että luovutin kesken.

Mutta kun luovutin kesken. Vaikka kesä oli meille aurinkoinen ja ihana, mahtui siihen vaikeitakin hetkiä. Kiusaamiseni jatkui ja välillä yltyikin. Välillä kiusaaminen oli minun tarkkailua, välillä yhteydenottoja sähköpostien ja tekstiviestien muodossa. Yhteydenottoja en saanut loppumaan millään vaikka kuinka yritin. Väsyin hetkeksi uudestaan niin, etten jaksanutkaan fitness-projektiani. Kokonaan en kuitenkaan missään vaiheessa luovuttanut. Aina välillä sain itsestäni irti ja kävin lenkillä ja kuntoilin kotipihalla. Prinsessojen kanssa pelattiin pesäpalloa ja laadimme omat sääntömmekin minikokoiselle joukkueellemme.

Viljan kolari elokuussa oli pelästyttävin hetki. Sekunnin ajan jo luulin saavani kaikkien vanhempien painajaispuhelun kun Viljan isä soitti kertoakseen onnettomuudesta. ”Älä pelästy, mutta..” Ennen kuin olin kuullut lausetta loppuun astikaan, olivat jalat jo pettäneet ja kauhukuvat alkoivat pyöriä päässäni ja jossain hämärässä aivojen pohjukassa kuulin jotenkuten mitä oli tapahtunut. Vilja oli muutaman metrin päässä isän luota kun hän talutti pyöräänsä suojatien yli ja auto ajoi hänen päälleen. Onnettomuuden aiheutti tuntemattomaksi jäänyt kaahari vastaantulijan kaistalla ohittaessaan. Tätä kaaharia oli Viljaan osunut autoilija väistänyt.

Vilja oli jo ambulanssissa matkalla sairaalaan kun sain soiton. Kun pääsin itse perille, oli siellä itkuinen, pelästynyt tyttöni. Ei saanut halata kun sattui ja niin itki taas lisää tämä äitikin. Tästä onneksi selvittiin, Vilja kotiutettiin jo samana iltana, mutta pelästys oli valtava. Sinä yönä en nukkunut. Aina kun ummistin silmäni, näin mielessäni pienen tyttöni makaamassa pyöränsä vieressä suojatiellä, itkien ja peloissaan. Mietin kuinka yksinäiseltä Viljasta mahtoi tuntua ennen kuin auttamaan jäänyt ohikulkija löysi isän ja Vilja sai hänet lähelleen. Mietin niitä perheitä jotka eivät ole selvinneet säikähdyksellä ja itkin pelkästä myötätunnosta kaikkia näitä tuntemattomia vanhempia kohtaan. Mietin miten erilaiseksi elämä olisi voinutkaan muuttua. Ei kovin helppoja asioita mietittäväksi yön yksinäisyydessä.

Olen aina ajatellut, että pahoistakin asioista pitää löytää jotain hyvää, siis se sananlaskun mukainen hopeareunus harmaan pilven ympärillä. Kun näin Viljan kolhiintuneen pyöräilykypärän, sain idean liikennevalistustapahtumasta. Koulu innostui ideasta, josta suuri kiitos opettajille ja rehtorille. Viljan toivuttua koulukuntoon järjesti koulu tapahtuman, jossa Vilja toimi esimerkkinä siitä, miten pyöräilykypärä oikeasti voi pelastaa. Kypärä ja Vilja itse ruhjeineen ja mustelmineen toimivat hyvänä tehosteena. Varmastikin tällä saatiin jokunen lapsi lisää käyttämään kypärää.

Tämän jälkeen kun kiusaaminen edelleen jatkui, tuntui se entistäkin kohtuuttomammalta ja epäreilulta. Toivoin hetken rauhaa, jotta saisin keskittyä hoitamaan lastani. Turha toivohan se oli; jo heti seuraavana päivänä minua jälleen tarkkailtiin kotini lähellä. Kehtasipa kiusaajani ilmoittaa sen tekstiviestilläkin minulle. Pääasia minulle kuitenkin oli, että Vilja oli kunnossa. Lähes riemuiten palvelin raihnaista lastani jolla oli vaikeuksia liikkua ja sattui ja särki.