Enpä kuvitellut joskus miettiväni tätä kysymystä, eihän tällaista satu kuin muille. Väärässä olin. Pikkukirppu, oikeuden päätöksen mukaan,
viettää talvisin viikon isällään. Siis ihan tavallisen viikon, jolloin eletään
normaalia elämää, käydään esikoulussa, harrastetaan. Tai näinhän sen pitäisi
tapahtua ja kaiketi toimii useimmilla. Ei kuitenkaan toimi kaikilla, kuten ei esimerkiksi
meillä. Normaalin sijaan on lapsi kadonnut. Häntä ei ole näkynyt esikoulussa eikä
yhteydenottoihin vastata. Ei vaikka yhteyttä yritetään ottaa päiväkodista käsin
ja jopa viranomaisvoimin. Itse sain tietää tilanteesta kun esikoulusta
huolestuneena soitettiin lapsen puuttumisesta. Ihmeteltiin missä lapsi on.
Enhän minä sitä tiennyt tietenkään ja nyt ei muuta mielessä olekaan kuin missä,
missä, missä??
Jokainen vanhempi osaa varmasti kuvitella huolen määrän,
jotkut jopa tietävät kokemuksesta miltä tämä tuntuu. Aivan kaamealta tietenkin,
vaikka mitkään sanat eivät tätä tunnetta riitä oikeasti kuvaamaan. Huoli
on valtava.
Jostain syystä juuri pari päivää sitten pohdin ääneen miten
on hetken jo ollut seesteistä. Edellisistä oikeudenkäynneistäkin kun on jo
vuosi aikaa. No, eipä tämäkään ihan normaalia pohdintaa ole useimmissa
perheissä ole.
Vuosi sitten hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen
pahoinpitelyistäni (vaivaiset 9 kappaletta). Niin ja kotirauhan rikkomisesta,
sen rankempaa tuomiota kun toisen kotiin tunkeutumisesta ei tipahda. (http://miafitness.blogspot.fi/2013/12/todistetusti-vaarallinen.html)
Vuosi sitten pääsin myös todistajaksi oikeudenkäyntiin, jossa tuomio tuli ystäväni
pahoinpitelyn yrityksestä ja jokusesta liikennerikkomuksesta elokuvatyylisen takaa-ajotilanteen
tuloksena. (Tästäkin kirjoitin aiemmin: http://miafitness.blogspot.fi/2013/10/amerikkalaista-aksonleffaa_4725.html)
Näissä hoivissa siis lapseni on enkä voi tehdä juuri muuta kuin
toivoa, että kaikki on hyvin. Kiusaaminen ei tunnu loppuvan koskaan.
