Tasapaino-ongelmia ja vinkkejä läheisille

Tuli hiljattain istuttua vaihteeksi käräjäoikeudessa. Tällä kertaa oli kyse mm. pahoinpitelyistä. Tuomiota ei vielä saatu, vaan sitä pitää hetkinen odotella. Tosin en paljoa siltä uskalla odottaa, sillä tunnettuahan on tämä puoli perheväkivaltaa: se tapahtuu pääosin salassa. Tilanne on kovin hankala näytön kannalta vaikka onnekseni tällä kertaa oli ulkopuolisiakin todistajia. Jospa niiden avulla joku joutuisi teoistaan vastaamaan.

Sarjassamme ”kootut selitykset” sain kuulla jos jonkinnäköistä tarinaa. Ottaisin huumorilla, jos en itse olisi se asianosainen, mutta siinä asemassa ei sinällään koomiset selitykset naurata. Huumori minulla loppuu väkivaltaan aika nopeasti ja tuo oli kauniisti sanottuna. Rumemminkin osaan tämän ilmaista. Jos on kanttia pahoinpidellä heikompiaan, tulisi olla kanttia myös kantaa vastuunsa siitä. Vaikka todisteena löytyy valokuvaa mustelmista, viranomaisraporttia ja todistajaa, ei se estä pahoinpitelijää pakoilemasta vastuuta. Röyhkeys on päättymätöntä.

Sainkin kuulla miten olen kompastunut, tippunut, kaatunut ja jälleen kompastunut, tippunut ja kaatunut. En sentään naapurin lehmiin törmännyt. Tasapaino-ongelmainen nainen siis :) Valokuville mustelmista löytyi kaikille selitys. Ilahduttavaa on pahoinpitelijäni muistikapasiteetti: vuosien jälkeen hän edelleen ”muisti” missä milloinkin kompuroin. Yksi tähtihetkistä oli teltan naruihin kompastuminen leirintäalueella. Tottahan toki on, että kyse oli pahoinpitelystä leirintäalueella. En kuitenkaan muista kiinnittäneeni asuntoautoa naruilla maapohjaan kuten en muista samaisella vaunualueella muidenkaan tehneen. Ei muuten muistanut todistajakaan. Mutta näin kuulemma kompastuin..

Takaisin niihin mustelmiin. Minulta on useasti kysytty, miten läheiset voivat huomata perheväkivallan kun uhri ei sitä uskalla tuoda julki. Siis mistä tietää, pitäisikö epäillä parisuhdeväkivaltaa? Juttelin aiheesta viimeksi tänään haastattelussa erään toimittajan kanssa. Kysymysten inspiroimana ajattelin käsitellä kirjoituksessani vinkkejä läheisille. Merkkejä on monta eivätkä ne mahdu yhteen kirjoitukseen. Lista on pitkä eikä mikään yksittäinen seikka välttämättä palapeliä vielä loppuun tee. Mutta kun palapelin paloja alkaa olla monta, on syytä läheistenkin tehdä päätelmiä. 

Aloitetaan ohjeistus niistä mustelmista parin esimerkin voimin. Havaintokuvien laatu on vähän heikko eivätkä mustelmat ole hyvin esillä, sillä kuvat ovat satunnaispoimintoja perhealbumista eivätkä otettu tätä tarkoitusta varten vaan alunperin ihan vain perheonnen arkistoimiseen. Kyllä niistä kuitenkin selvän saa.

Ensinnäkin: pistemäiset mustelmat vierekkäin. Ei, ne eivät tule portaissa. Kenenkään muun kuin fakiirin kotona ei portaiden virkaa toimita heinäseipäät kärjet pystyssä. Vain siinä tapauksessa voisin kuvitella portaissa kaatumisen aiheuttavan rivin sormenpään kokoisia mustelmia vierekkäin. Tavisportaissa se ei onnistu yrittämälläkään. Ne eivät myöskään tule osumalla auton oveen taikka kaatumalla laiturilla. Mustelmia on usein kolme, sillä pikkusormen puristusvoima on usein aika olematon. Toisinaan käden asento voi olla sellainenkin, ettei näkyväksi jää kuin kaksi mustelmaa.

Toinen vinkki: pistemäisiä mustelmia täydentävä yksittäinen mustelma raajan toisella puolen. Usein tämä voi olla erilainen kuin muut, sillä peukalon ote on usein pitkittäinen. Peukalon puristusvoima on muutoinkin suurempi kuin muiden sormien, joten tämä on usein se voimakkain mustelmista. Jos olkavarren sisäpuolen mustelmaa täydentävät ne pisteet olkavarren toisella puolen, voi päätellä että käsiksi on käyty. Olkavarren sisäosaan harvemmin portaat/laituri/ovi osuu. Toki tarttuminen on voinut tapahtua tippumisen ja vahinkojen estämiseksi. Tai sitten ei.

Otoksia perhealbumista. Yllä ensin mainitut pistemäiset mustelmat, alla peukaloversio vasemmassa olkavarressa.

 

Mustelmia tulee muunkinlaisesta kohtelusta joten muotoilu ei ratkaise kaikkea. Mustelmien peittely itsessään on myös hyvä vinkki. Jos kesähelteellä pitää käsivarret peittää pitkähihaisella tai mökilläkin tarvitaan kasvot peittävää meikkivoidetta, on syytä huoleen. Ylipäätään jos mustelmia pitää piilotella, on syytä huoleen. Kyllä sinne kuusen kantoon voi kompastua ilman, että jälkeä tarvitsee hävetä ja piilotella. Se sitten vain on niin, että kompastui ja kannetaan kainostelematta sininen jälki hetken aikaa. Niin ja se itse selittely. Jos sitä tarvitaan, on jälleen syytä hälytyskellojen soida. Mustelmia tulee ja menee. Ei niitä tarvitse selitellä ellei tilanteessa mitään ihmeellistä ole.

Taparikollinen osaa usein välttää näkyviin paikkoihin kohdistuvia iskuja välttääkseen jälkiä. Vaikeaa on kuitenkaan kuvitella portaiden kierimistä kovin korkealta ilman kasvoihin kohdistuvia vammoja, ainakaan jos portaita palvelivat ne heinäseipäät. Eli jälleen huono yhtälö: runsaat vartalomustelmat + ehjät kasvot.

Vinkeistä siinä siis muutama. Ja ihan yleisvinkkinä: Maalaisjärjellä voi tätä logiikkaa, tai ennemminkin sen puutetta, pohtia. Vaisto kertoo paljon. Jos vaistosi sanoo, että läheisestä pitää huolestua, niin saattaa tosiaan olla että kannattaa.

Mitä tulee omiin tasapaino-ongelmiini, ovat ne onneksi parantuneet. Enää en keräile mustelmia, en murtumia enkä meikkaa mökillä itseäni edustuskuntoon. Ja jos mustelman saankin, en sitä peittele. Enkä selittele. Portaat ovat nykyään turvalliset ja osaan ainakin useimmiten avata oven kulkematta sitä päin. Olen sittemmin telttailutkin, siis ihan oikealla teltalla naruineen kaikkineen, enkä ole siitäkään saanut näkyviä jälkiä. Oppia ikä kaikki.

Teltta

Henkinen pakopaikka

Matkan varrella on tultu kokeiltua jos jonkinlaista selviytymiskeinoa ja terapiaa: rakkaat ihmiset, laskettelu, kokkaus, musiikki ja vaikka mitä muuta. Harrastukset saavat helposti ajatukset muualle, tunturin huipulla huolet kun eivät paina. Ystävät ja perhe auttavat saamaan ajatuksia kivoihin asioihin. Pelkästään eteenpäin rullaava arki työpäivineen luo turvallisen, kotoisan tunteen. Pitkän luettelon näistä saisi, luonnollisesti kun niin moni asia hyvään oloon vaikuttaa. Yksi tärkeä osa on ollut terapeutit Pilarissa ja Kriisikeskuksessa. Näiden terapeuttien luokse hakeuduin poliisin ja sosiaalityöntekijöiden suosituksesta. Sääli sinänsä että vasta silloin. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi ollut hienoa tajuta tämä itsekin ja hakeutua terapiaan jo paljon aiemmin. Niin paljon apua siitä on ollut. 

Terapiassa aloin ymmärtää miten väkivalta ei ole uhrin vika ja miten ei mikään, ei siis yhtään mikään, sitä oikeuta. Itseni syyllistämiset ja häpeän tunteet alkoivat pikkuhiljaa huveta ja oma elämäni ja omat tunteet tulivat takaisin tilalle. Terapiassa olen oppinut paljon muutakin hyödyllistä. Yksi niistä on ”henkinen pakopaikka”. Sen tarkoitus on tarjota suojainen, turvallinen paikka omalle mielelle kun ahdistaa tai pelottaa. 

Tätä varten pitää valita turvallinen ja rakas paikka, paikka jossa on aina hyvä olla ja josta on kauniit muistot. Kyse on paikasta, joka on tai on joskus ollut fyysisestikin olemassa mutta nyt sitä käytetäänkin mielikuvituspaikkana rauhoittamaan olotilaa. Tarkoitus on aistia kaikki ne tunteet, joita siellä on ollut saadakseen aikaan mahdollisimman aidon tunteen siellä olosta. Sinne voi paeta vaikka yöllä painajaisesta herättyään tai vaikkapa kesken oikeudenkäynnin kun tuntuu tukalalta. Siis kun ei fyysisesti pääse lähtemään, mutta olotila huutaa ulospääsyä jostain. 


Ensin tietysti pitää valita se paikka. Helppo homma tämä aloitus minulle: isomamman ja pappan koti. Huoneista valitsin keittiön, sillä siihen liittyi monenlaisia muistoja: tuoksuja, ääniä ja esineitä. Siellä me myös oleiltiin paljon. 

Tuoksuista minä aistin siellä kaakaon ja mannapuuron. Mammalla oli tapana keittää minulle aamuisin kaakaota. Eikä mitään pikaversiota vaan esiin otettiin kattila, vispilä, oikeaa kaakaojauhetta ja sokeria. Mielikuvissani kuulen vispilän äänen ja muistan miltä kattila näyttää. Toisessa kattilassa valmistuu mannapuuro samoin metodein. Muistelen myös miltä tuntuu pöydän pinta, miltä tuolissa tuntuu istua, miltä tuntuu muovimaton kuviot jalan pohjissa. Pappa istuu pöydän toisella puolella ikkunan vieressä, aina samalla paikalla kuten minäkin. Takanani hurisee jääkaappi ja äänekäs kello tikittää. Muistelen miltä näyttää keittiö, sen kaapit, mitä ikkunoista näkyy, missä kohdin oli minkäkin esineen paikka. Sinipintaisen työpöydän äärellä leivoimme pullaa. Työpöydän takana kaapissa ylähyllyllä oli nannapurkki. Toisella puolen pöytää kaapissa oli minun junalautanen, jota muuten rakastan käyttää vieläkin. Muistelen missä leikittiin, missä jumpattiin, missä harjoiteltiin käsillä kävelyä. Keittiö oli kuin oma pieni maailmansa, vähän niin kuin Richard Scarryn kissakirjat, joista löytää joka kerta uusia yksityiskohtia.

Muistelen myös mitä mamman ja pappan kanssa puhuttiin ja mitä he puhuivat keskenään. Kaikkea en kuitenkaan jaa vaan meidän jutut ovat vain meidän. Mutta jotta turvapaikka tuntuisi mahdollisimman aidolta, muistoihin kuuluu nimenomaan kaikki mitä siellä tapahtui.

Välillä voin miettiä näitä kauniita muistoja pitkäänkin kun aikaa on vaikkapa yön hämärissä kun en unta saa. Välillä asiat kulkevat välähdyksen omaisesti mieleni läpi kun ei ole aikaa miettiä pitkään kuten vaikkapa kesken oikeudenkäynnin. Sekunnissa saatan aistia kaiken tämän ja saada turvallisen olon. 


Ihan kylmiltään ei pakopaikkaa löydä vaan sitä harjoitellaan terapiassa ja sitä pitää harjoitella lisää kotona. Mutta kun sen tunteen saa aikaiseksi, siis sen että pakopaikkaan on päässyt, se todellakin auttaa rauhoittumaan ja helpottaa oloa valtavasti. Siellä on hyvä olla.