”lasten asuinolosuhteet ehkä kiinnostavat lastensuojeluakin, jos ei
edes valokuvia voida ottaa”
Näin luki sähköpostissa jonka sain. Mukavampi herätys aamuun olisi kyllä ollut kiva.
Mutta mistä oikein on kysymys?
Kun mennään ajassa taaksepäin hieman yli kaksi vuotta,
muutti puolisoni pois yhteisestä kodistamme. Tai no, ei varsinaisesti
muuttanut, mutta viranomaistoimin poistui kuitenkin. Tähän toki tarinamme ei
päättynyt vaan alkoi uudenlainen kausi.
Irtautuminen suhteesta, jossa olin alistettuna, oli äärettömän
vaikeaa. Välillä olin jo aikeissa luovuttaakin kun kiusaajani ei irti
päästänyt. Hän käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja jatkoi minun
ohjailuaan kotimme ulkopuolelta käsin. Käskytti, komensi, vaati, halusi.
Välillä olin vahva, välillä olin heikko ja tottelin. Ulkopuolisen näkökulmasta
toimin varmasti erittäin epäloogisesti. Kiusaajastani eroon pääseminen oli
pitkä ja vaikea tie. No, selvisin ja pääsin henkisesti irti vaikkakaan en siihen
yksin kyennyt vaan tukenani oli suuri joukko ystäviä ja sukulaisia sekä
sosiaalityöntekijöitä. (Kiitos, edelleen :))
Fyysinen puoli olikin sitten vaikeampi. Osoitteenmuutosta
entinen puolisoni ei suostunut tekemään mikä hankaloitti elämääni monin tavoin,
mm. esti mahdollisuuteni lapsilisän yksinhuoltajakorotukseen ja vaikutti
päivähoitomaksuihin. Lähes vuoden ajan kiikutin hänen postejaan työpaikalleen.
Tämän tein kiltisti päivittäin, sillä en uskaltanut ajatellakaan mitä siitä
seuraisi, ellen. Postin ja muiden ”tiedotteiden” osalta tuli jatkuvasti
väärinkäsityksiä puolisoni asuinpaikasta, joten jouduin käymään läpi
viranomaisia ja muita tahoja selittääkseni asian oikean laidan. En halunnut
lasten joutuvan enää pelkäämään tuntemattomia ihmisiä kotiovemme takana. Onnekseni
ei ollut lainkaan vaikeaa selittää asiaa, sillä tilanne oli niin laajalti
tiedossa, ettei se herättänyt kenessäkään edes ihmetystä. Työlästä se oli
kyllä. En tuollaistakaan kiusan muotoa osannut etukäteen edes ajatella.
Kiusaajan mielikuvitus on rajaton.
Kun hän ei syksylläkään vielä osoitteenmuutokseen suostunut,
ja vaaratilanteitakin alkoi jälleen tulla, hain lopulta lähestymiskieltoa ja
yhteiselämän lopettamista. Vaikeaa sekin oli. Ryhdyttyäni yhteistyöhön
haastemiesten kanssa saimme lopulta haasteen toimitettua ja oikeudenkäynnin
aikaiseksi. Osoitteenmuutos sujuikin sitten yllättävän kivuitta, ihan itsestään
juuri ennen oikeudenkäyntiä.
Koti on kuitenkin edelleen myymättä ja sillä onkin sitten
tehty jos jonkinlaista kiusaa. Myyntitarjouksia toki on, mutta kun tämä
myyntitouhu tuntuu jotakuta kiinnostavan enemmän kuin itse kaupaksi saaminen. Kiusaamista
on saatu aikaan myyntihinnalla vetämällä vanhan ja huonokuntoisen asunnon hinta
pilviin. Näin on tehty mahdottomaksi kodin myyminen. Volkkarista kun ei millään
mersua saa, ei vaikka miten haluaisi.
Nyt kun kiusaajani on paljastunut vainoamisesta kotimme
edustalla, kaupoissa, parkkipaikallamme jne. niin olikin taas jo uuden luovan
ratkaisun paikka: myyntikuvat. Kiusaajani haluaa välttämättä, ja ihan itse, tulla
kuvaamaan asunnosta myyntikuvia! Kiinteistönvälittäjän kuvat kun ovat surkeita,
eivät kelpaa, otettu vääristä kohteista, lastenhuone sotkuinen, räystäslaudat
likaiset ja vaikka mitä hauskaa. Mainittakoon, että kiinteistönvälittäjämme on
kyllä hyvin hoitanut työnsä ottaen vielä huomioon kuinka kamalan taakan hän on
myyjäosapuolesta saanut. On muuten varmaan pitkän loman tarpeessa tämän urakan
jälkeen..
”Myynnin edistämiseksi” haluaisi kiusaajani siis tulla
kuvailemaan kotiani ja vierailemaan vähän syystä sun toisesta, jopa siivoamaan
sitä. Mitä vain millä kotiini pääsee. Ja kun kieltäydyn näinkin houkuttelevista
ehdotuksista, saan siis uhkailua lastensuojeluilmoituksella. Kysehän ei siitä
ole ettei kuvia ottaa saisi. Niitä jo on ja kiinteistönvälittäjä voi ottaa halutessaan
koska tahansa lisää.
Myöskään lastensuojeluilmoituksilla uhkailu ei ole aikuisen
ihmisen käytöstä. Uhkailu myös kertoo uhkailijan asenteesta lastensuojeluun. Tätä
asennetta en jaa. Kiusaajani ansiosta on perheemme ollut lastensuojeluasiakkaana
ja perheemme kokemukset ovat positiivisia. Meitä on autettu ja tuettu ja
päämääränä lastenvalvojilla on ollut saada lapset tuntemaan olonsa
turvalliseksi ja kotimme rauhalliseksi. Pakollisen asiakkuuden jälkeen olemme
jatkaneet vapaaehtoisesti neuvojen vastaanottamista kun kurjia tilanteita on
eteen sattunut. Edelleen saamme apua jos niin haluamme. Sain itsekin valtavasti
tukea kun pyrin irti väkivaltaisesta liitostani.
Toinen uusi aluevaltaus kiusaamisessani on asumiskorvaus.
Kiusaajani haluaa vuokraa kun kerran puolet asunnosta omistaa. Se, että hänen
lapsensakin asunnossa asuu, on tietysti merkityksetön sivuseikka. Voihan tietty
lapsilisilläkin vuokraa maksaa etenkin nyt kun sitä yh-lisääkin jo saan. Eikä tässä
mitään pieniä summia vaadita vaan niillä hinnoilla voisin lasteni kanssa vuokrata
asunnon Eiralta. Siellä ei varmaan hiiretkään vilistäisi.
Eli: ensin kiusataan tekemällä myynti mahdottomaksi, sitten
vaaditaan rahaa siitä että joudumme tämän kiusan kohteena olemaan. Toisinaan ei
voi kuin ihailla tuota mielikuvituksen määrää. Tai voisin, ellei tämä kiusa
kohdistuisi meidän perheeseen. Lopputuloshan on, että lapset tästä kärsii.
Äidin voimat kun menevät perheen suojeluun, vähentää se perheen normaalia
arkea.
Mitä tästä voi oppia? Jos joku on vastaavassa tilanteessa,
niin kannattaa miettiä pitäisikö itse muuttaa lapsien kera. Ei aina, mutta
joissain tilanteissa voi olla varmasti parempi vaihtoehto kuin tie jonka minä
valitsin. Välillä itsekin mietin olisiko pitänyt vaan pakata kimpsut ja kampsut
ja vaaleanpunaiset prinsessahörhelöt ja ujuttautua kaverin katon alle etsimään
seuraavaa uutta asuntoa. Vaikka, kuten tullut huomattua, sitten olisi varmasti
kiusaamiseen löytynyt jälleen joku muu keino. Keinot kun ei lopu kesken niitä
etsivältä. Ja toisaalta, miksi minun pitäisi olla jatkuvasti se joka pakenee
kiusaamisen tieltä?
