Miten lapsi kokee perheväkivallan

Olen monesti törmännyt vähättelevään asenteeseen, ettei väkivallan uhka lapselle ole vaarallista, ellei se kohdistu suoraan lapseen. Erotellaan siis väkivalta, joka kohdistuu lapsen vanhempaan ja väkivalta joka kohdistuu myös lapseen. Ensimmäinen ei edes kaikkien aikuisten mielestä tunnu olevan lapselle vaarallista.

Olen toista mieltä. En ole lastenpsykiatrian asiantuntija enkä varmastikaan kaikkea tiedä mitä lasten mielissä liikkuu. Olen kuitenkin oman perheeni asiantuntija, olenhan nähnyt miten huonosti perheväkivalta sai lapset voimaan. Se on vaarallista se ”vain” näkeminenkin.

Itsekin sorruin joskus ajattelemaan, miten perheessämme väkivalta oli vain minua varten. Antaessani väkivaltaiselle perheenjäsenelle uusia mahdollisuuksia en oikein ymmärtänytkään kuinka paljon lapset kärsivät. Se tietous iski vasta myöhemmin. Juu ja tiedän, että niitä mahdollisuuksia annoin liikaa. Niin naiivi en sentään ollut etten olisi tajunnut lasten kärsivän tilanteesta. En vain ymmärtänyt sen tuskan määrää mikä lasta riipii kun hän pelkää äitinsä ja pikkusiskonsa puolesta. Enkä sitä kuinka kauan se kestää vielä suurimman uhan loputtuakin. Sanon suurimman, sillä kokonaanhan uhka ei ole loppunut vainoamisen jatkuessa. Eikä lasten elämä noissakaan tilanteissa vaaratonta ollut sillä väkivaltainen ihminen käyttäytyy sangen arvaamattomasti. Lapsi oli meilläkin jopa kiusaamisen välineenä.

Perheessämme keskustellaan paljon. Kukin meistä tykkää avautua tunteistaan, iloista ja suruista, ihan muiden kärsimykseksi asti. Iso-Mamma vielä elossa ollessaan useasti muisti kertoa, että meidän kanssa on ihanaa, mutta kyllä korvat vaan lepäävät kun meidän luota kotiin lähtee. Siis sitten kun ensin lakkaavat soimasta. Puhetta siis riittää. Tätä taustaa vasten kuvittelinkin, että asiat ovat ihan ok, siis niin ok kuin vain voivat kokemustemme jälkeen olla. Olimmehan kymmenet kerrat puhuneet kokemuksistamme ja miltä ne lapsista tuntuivat. Pinnan alla kuitenkin kyti enemmän kuin osasin arvatakaan.

Viime talvena, kun yli vuosi oli jo kulunut erostani, alkoi lasten oireilu uudestaan. Oireita oli monenlaisia. Välillä pelästyttiin yöllistä lehdenjakajaa, välillä oli pahoja unia, välillä itkettiin hereillä. Sain itsekin osani kun lapset syyttivät minua siitä miten annoin pahojen asioiden tapahtua. Yksi pysähdyttävimmistä kokemuksista tapahtui ihan tavallisena arki-iltana. Olin kokkailemassa keittiössä kun lapsi ilmestyi itkien viereeni ja alkoi kertoa miten paljon hän joskus pelkäsi. Eikä hän pelännyt itsensä puolesta vaan sen sijaan kyyneleet valuen hän kertoi miten pelkäsi äidin kuolevan. Sitten hän kertoi miten hän pelkäsi pikkusiskon kuolevan ja muisteli miten vauva katosi puolisoni mukana yön pimeyteen kostoksi äidille. Lamaannuin hetkeksi paikoilleni ja toistin mielessäni näitä sanoja: ”Äiti, mä aina pelkäsin että kuolet. Ja mä pelkäsin et vauva kuolee.” Lapseni puhui kuolemasta. Suru ja kiukku vaihtelivat vuorojaan kun en tiennyt mitä ajatella. Kuinka kukaan voi laittaa lapsia kokemaan mitään vastaavaa? Mikä saa ihmisen satuttamaan toista ja tekemään sen vielä lasten nähden? Itseni syyllistämisen jätän toiseen hetkeen. Sitä syyllistämistä kyllä riittää.

Kertoessani terapeutille tästä kokemuksesta, ei hän hämmästynyt lainkaan. Hänelle oli lähestulkoon itsestään selvää, että lapsi uskaltaa rentoutua pahoista kokemuksistaan vasta kun kokee äidin jaksavan sen vastaanottaa. Ja nimenomaan äidin, lapsen oma jaksaminen ei ole hänelle itselleen samanlaisessa roolissa. Lapsi kokee tärkeänä, ettei kuormita vanhempaansa ja jättää itsensä siinä kohdin taka-alalle.

No mitä tämä sitten tarkoittaa? Tarkoittaa sitä, ettei lapsen kärsimys kokonaan näy. Lapsi kärsii enemmän kuin suostuu kertomaan. Koska lapsi ei halua kuormittaa vanhempaansa kaikki kärsimys ei näy vaan sitä kuplii pinnan alla lisää. Tätä en ennen osannut ymmärtää.

Kun lapsi kärsii perheväkivallasta, tulee muistaa että puolet kivusta on vielä piilossa. Pinnan päälle ja näkyviin se tulee vasta kun lapsi saa etäisyyttä tapahtumiin. Lapsi kärsii vaikka häneen itseensä ei fyysistä väkivaltaa kohdistuisikaan.

*Lasketteluterapiaa* 
Kuva Anna Karatvuo