.. se Mian uusi elämä :) Eikä se ala tänään eikä huomenna, vaan se alkoi jo eilen.
Eilen ajaessani töihin kuuntelin matkalla radio-ohjelmaa, jossa nainen, perheväkivallan uhri, kertoi kokemuksistaan. Hän halusi kertoa miten perheväkivallasta voi selvitä. Hän kertoi miten hän sitä salasi ja häpesi. Nuo häpeän ja pelon tunteet saivat hänet jäämään siihen suhteeseen. Kaikki epäilivät hänen sanojaan, voivatko ne olla totta kun mitään ei ole näkynyt eikä kukaan kertonut. No eihän perheväkivalta näykään. Ei sitä uhri kerro eikä tekijä näytä. Tämän naisen sanat olisin voinut sanoa minäkin. Ihan kuin olisin kuunnellut itseäni. Mietin loppumatkan omaa tarinaani ja kuinka ahdistavalta elämä silloin tuntui.
Kaikki oli niin hyvin aluksi ja minua kohdeltiin kuin prinsessaa. Kun elämä muuttuikin pahaksi, en sitä alkuun halunnut uskoakaan. Toivoin vain kaiken muuttuvan paremmaksi. Kun se ei muuttunut, aloin salata mitä kodin sisällä tapahtui. En kehdannut kertoa ystäville, en sukulaisille. Olin aina ollut niin määrätietoinen enkä ikinä osoittanut ymmärtämystä naisille jotka alistuivat sellaiseen suhteeseen. Yhtäkkiä olin itse keskellä sitä kaikkea. Se verkko vain oli hiipinyt ympärille. Aluksi se oli henkistä alistamista, haukkumista ja väheksymistä. Aloin jo melkein itsekin uskoa, etten osannut tehdä mitään oikein kun jatkuvasti sitä minulle kerrottiin. Pikkuhiljaa kaikki paheni ja väkivallasta tuli fyysistä. Siltikään en lähtenyt. Häpeä ja etenkin pelko pitivät kiinni ja oli vaikea irtaantua enkä yksin olisi siihen kyennytkään. Ajattelin myös monesti miten kaikki on minun vikani ja miten minun piti auttaa toista selviytymään. Turhaahan se oli kun toinen ei halunnut edes sitä. Lähdin, ja olen ollut onnellinen päätöksestäni joka ikinen hetki.
Jälkeenpäin ajatellen selvisin vähällä, sillä olen elossa. Kaikki perheväkivallan uhrit eivät ole. Tosin aika hiuskarvan varassa olikin eloon jäämiseni. Niin pahoja asioita pääsi tapahtumaan.
Fyysisiä vahinkoja pahemmat olivat kuitenkin henkiset jäljet ja niitähän sain eron jälkeen lisääkin ja edelleen lähes päivittäin. Elämääni tuli pelottelua ja uhkailua sekä loputtomalta tuntuvaa kiusaa ja uhkaa. Olen valtavan kiitollinen Pilarille ja Kriisikeskukselle. Terapiassa käyminen sai minut ymmärtämään monta asiaa eri tavoin ja ilman en varmaan olisi selviytynytkään. Lakkasin syyllistämästä itseäni ja ennen kaikkea: lakkasin häpeämästä. Aloin uskoa, ettei väkivalta ollutkaan minun vikani. Toki tiesin sen jo aiemminkin mutta samalla en sittenkään. Aina kuitenkin ajattelin mitä minä tein väärin. Pikkuhiljaa terapian edetessä sain etäisyyttä pahoihin tapahtumiin. Ne eivät enää olleetkaan jatkuvasti mielessä ja aloin saada tilaa uusille ajatuksille. Aloin taas elää. Aloitin uudestaan vanhan rakkaan harrastukseni laskettelun. Olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni kun menin radalle ekaa kertaa kiertämään niitä keppejä. Fb-päivitykset olivat täynnä ylpeää Miaa laskettelemassa. Oli ihanaa saada oma elämä takaisin.
Ihan kokonaan ei elämä palautunut ennalleen sillä kiusahan jatkui ja samalla myös ahdistus vaikkakin jo paljon lievempänä. Radiojutun kuunneltuani päätin lopettaa loputkin pahasta ja näyttää myös muille miten se on mahdollista. Siis minä ja ihan itse. Päätin että se on minun asenteesta kiinni. Kiusaajaan en voi vaikuttaa, mutta voin vaikuttaa siihen miten sen kanssa elän.
Ajaessani samana iltana takaisin kotiin laadin suunnitelmat. Pitkän aikaa olin jo miettinyt kuntoremonttia. Nyt oli kipinä voimissaan ja päätin että liikunnasta tulee selviytymiskeinoni ja lääkkeeni sekä iso osa uutta elämääni. Tunsin itseni niin onnelliseksi suunnitellessani kunto-ohjelmaa, ruokavaliota, kesää, kaikkea. En malttanut odottaa harjoittelua seuraavaan päivään vaan aloitin liikunnan heti. Olen jo aikoja sitten oppinut miten pientä lihastreeniä voi tehdä autossakin. Siinä sitten suunnittelin kunto-ohjelmaani samalla kun suoritin jo ekoja treeniliikkeitä. Vatsa-, reisi- ja pakaralihaksia voi treenata ihan vain jännittämällä niitä vaikka automatkalla eikä herätä edes suurempaa hämmennystä kanssa-autoilijoissa :)
Eilisen tarinan nainen radiosta jäi tuntemattomaksi. Hän pelkäsi liikaa, jotta olisi uskaltanut esiintyä omalla nimellään ja kasvoillaan. Itse päätin toisin. Halusin näyttää, että perheväkivallasta kärsivät ovat ihan tavallisia ihmisiä, ystäviä ja naapureita. Parhaiten tämän voi osoittaa kertomalla tarinansa julkisesti.
Eilen ajaessani töihin kuuntelin matkalla radio-ohjelmaa, jossa nainen, perheväkivallan uhri, kertoi kokemuksistaan. Hän halusi kertoa miten perheväkivallasta voi selvitä. Hän kertoi miten hän sitä salasi ja häpesi. Nuo häpeän ja pelon tunteet saivat hänet jäämään siihen suhteeseen. Kaikki epäilivät hänen sanojaan, voivatko ne olla totta kun mitään ei ole näkynyt eikä kukaan kertonut. No eihän perheväkivalta näykään. Ei sitä uhri kerro eikä tekijä näytä. Tämän naisen sanat olisin voinut sanoa minäkin. Ihan kuin olisin kuunnellut itseäni. Mietin loppumatkan omaa tarinaani ja kuinka ahdistavalta elämä silloin tuntui.
Kaikki oli niin hyvin aluksi ja minua kohdeltiin kuin prinsessaa. Kun elämä muuttuikin pahaksi, en sitä alkuun halunnut uskoakaan. Toivoin vain kaiken muuttuvan paremmaksi. Kun se ei muuttunut, aloin salata mitä kodin sisällä tapahtui. En kehdannut kertoa ystäville, en sukulaisille. Olin aina ollut niin määrätietoinen enkä ikinä osoittanut ymmärtämystä naisille jotka alistuivat sellaiseen suhteeseen. Yhtäkkiä olin itse keskellä sitä kaikkea. Se verkko vain oli hiipinyt ympärille. Aluksi se oli henkistä alistamista, haukkumista ja väheksymistä. Aloin jo melkein itsekin uskoa, etten osannut tehdä mitään oikein kun jatkuvasti sitä minulle kerrottiin. Pikkuhiljaa kaikki paheni ja väkivallasta tuli fyysistä. Siltikään en lähtenyt. Häpeä ja etenkin pelko pitivät kiinni ja oli vaikea irtaantua enkä yksin olisi siihen kyennytkään. Ajattelin myös monesti miten kaikki on minun vikani ja miten minun piti auttaa toista selviytymään. Turhaahan se oli kun toinen ei halunnut edes sitä. Lähdin, ja olen ollut onnellinen päätöksestäni joka ikinen hetki.
Jälkeenpäin ajatellen selvisin vähällä, sillä olen elossa. Kaikki perheväkivallan uhrit eivät ole. Tosin aika hiuskarvan varassa olikin eloon jäämiseni. Niin pahoja asioita pääsi tapahtumaan.
Fyysisiä vahinkoja pahemmat olivat kuitenkin henkiset jäljet ja niitähän sain eron jälkeen lisääkin ja edelleen lähes päivittäin. Elämääni tuli pelottelua ja uhkailua sekä loputtomalta tuntuvaa kiusaa ja uhkaa. Olen valtavan kiitollinen Pilarille ja Kriisikeskukselle. Terapiassa käyminen sai minut ymmärtämään monta asiaa eri tavoin ja ilman en varmaan olisi selviytynytkään. Lakkasin syyllistämästä itseäni ja ennen kaikkea: lakkasin häpeämästä. Aloin uskoa, ettei väkivalta ollutkaan minun vikani. Toki tiesin sen jo aiemminkin mutta samalla en sittenkään. Aina kuitenkin ajattelin mitä minä tein väärin. Pikkuhiljaa terapian edetessä sain etäisyyttä pahoihin tapahtumiin. Ne eivät enää olleetkaan jatkuvasti mielessä ja aloin saada tilaa uusille ajatuksille. Aloin taas elää. Aloitin uudestaan vanhan rakkaan harrastukseni laskettelun. Olin niin onnellinen ja ylpeä itsestäni kun menin radalle ekaa kertaa kiertämään niitä keppejä. Fb-päivitykset olivat täynnä ylpeää Miaa laskettelemassa. Oli ihanaa saada oma elämä takaisin.
Ihan kokonaan ei elämä palautunut ennalleen sillä kiusahan jatkui ja samalla myös ahdistus vaikkakin jo paljon lievempänä. Radiojutun kuunneltuani päätin lopettaa loputkin pahasta ja näyttää myös muille miten se on mahdollista. Siis minä ja ihan itse. Päätin että se on minun asenteesta kiinni. Kiusaajaan en voi vaikuttaa, mutta voin vaikuttaa siihen miten sen kanssa elän.
Ajaessani samana iltana takaisin kotiin laadin suunnitelmat. Pitkän aikaa olin jo miettinyt kuntoremonttia. Nyt oli kipinä voimissaan ja päätin että liikunnasta tulee selviytymiskeinoni ja lääkkeeni sekä iso osa uutta elämääni. Tunsin itseni niin onnelliseksi suunnitellessani kunto-ohjelmaa, ruokavaliota, kesää, kaikkea. En malttanut odottaa harjoittelua seuraavaan päivään vaan aloitin liikunnan heti. Olen jo aikoja sitten oppinut miten pientä lihastreeniä voi tehdä autossakin. Siinä sitten suunnittelin kunto-ohjelmaani samalla kun suoritin jo ekoja treeniliikkeitä. Vatsa-, reisi- ja pakaralihaksia voi treenata ihan vain jännittämällä niitä vaikka automatkalla eikä herätä edes suurempaa hämmennystä kanssa-autoilijoissa :)
Eilisen tarinan nainen radiosta jäi tuntemattomaksi. Hän pelkäsi liikaa, jotta olisi uskaltanut esiintyä omalla nimellään ja kasvoillaan. Itse päätin toisin. Halusin näyttää, että perheväkivallasta kärsivät ovat ihan tavallisia ihmisiä, ystäviä ja naapureita. Parhaiten tämän voi osoittaa kertomalla tarinansa julkisesti.
Terapiaakin paremmin minut auttoi pysymään voimissani ystävät ja läheiset. Olen valtavan onnellinen heistä kaikista. Kun he kuulivat kaikesta pahasta mitä tapahtui, kutsuivat ystäväni toisensa kokoon ja minut mukaan kertoakseen miten he haluavat minua tukea, minua kuunnella ja minusta huolehtia. Ystäväni kertoivat yksi toisensa jälkeen, miten he kyllä aavistivatkin mitä elämäni on. Tosin he joutuivat vain aavistamaan ja jäivät odottamaan sopivaa merkkiä olivatko oikeassa ja milloin puuttua. No tokihan sen tiesin sen siinä äärimmäisessä tilanteessa kun perheväkivalta vei sairaalaan asti. Tuolloin ystäväni kertoivat huolensa mutta jäivät vielä siltikin voimattomiksi kun minä itse en uskaltanut myöntää heidän olevan oikeassa. Muistan vain ne hetket kun kukin ystäväni halasi minua vuorollaan ja itkivät samalla. Tuona kesäisenä iltana kun ystäväni minut luokseen kutsuivat, kyynelehtivät he jälleen kertoessaan miten huolissaan olivat minusta olleet ja miten olisivat halunneet auttaa. Tunsin itseni niin etu-oikeutetuksi, onnelliseksi ja hölmöksikin kun en uskaltanut heille aiemmin kaikkea kertoa. Siis näin paljon täydellisiä naisia ystävinä. Eli onnekas olen!
