Olen keskittynyt kirjoittamisessani paljon perheväkivaltaan
ja vainoamiseen. No joo, siitähän blogissani onkin kyse ja siksi sitä luetaan.
Yhteydenotoista olen oppinut, että pääsääntöisesti lukijat etsivät neuvoja
miten päästä eroon väkivallasta. Ne, jotka eivät jaksa irtautua, etsivät
vertaistukea. Olen saanut kuulla, miten pelkästään se tieto lohduttaa, että
selviytyminen on mahdollista. Vaikka se ei tuntuisikaan nyt juuri vaihtoehdolta,
niin ehkä kuitenkin sitten joskus. Jos näistä kirjoituksista näin paljon voimaa
saa, olen onnistunut.
Haluan kuitenkin tuoda välillä esille, ettei väkivalta ja
sitä seurannut vainoaminen ole asia joka perhettämme ohjailee. Tottahan toki se
sävyttää elämäämme, mutta vain sävyttää ja tästä huolimatta elämme onnellista
elämää. Tämän toteaminen on toivottavasti lohdullinen tieto niillekin, jotka vielä
miettivät uskallustaan. Meitä on siis täällä äiti + kasa pikkunaisia, jotka
elävät ja nauttivat, käyvät koulua ja tarhaa, kokkaavat ja laskettelevat,
laulavat singstaria viikonloppuisin, kiukuttelevatkin. Aika normaalia elämää, käsittääkseni.
Kauhun tasapainon aion kuitenkin säilyttää, joten otetaanhan ne kokkiveitset
esille.
Kokkailemme tyttöjen kanssa paljon. Saamme helpostikin
kulumaan puolet lauantaista ruuan parissa. Herättyämme suunnittelemme ruokalistaa.
Toisinaan katsomme kokkiohjelmia vinkkien toivossa. Katsellessamme eräänä
päivänä Nigellaa havahtui pikkukirppunen: "Äiti
tehdään tollanen, siinä on pekonii!" Pikkuneiti sitten valmisti lähes itse
meille Nigellan pekonimunasalaatin. Äiti paistoi kuumat osiot ja pikkuneiti
repi salaatin ja pilkkoi ainekset.
En aio väittää, etteikö lapset kiistelisi kenen vuoro on
päättää illan ruuasta ja jälkiruuasta ja että sujuvasti keskustelemme kaikesta
tästä yhdessä ja rakentavaan henkeen. Jälkimmäinenkin kyllä välillä toteutuu. Niiden
aamujen varalta kun niin ei kuitenkaan käy, löytyy jääkaapin ovesta toivomuslista
johon lapset käyvät kirjoittamassa toivomuksiaan. Yhden toivomus on lähes aina
äyriäisiä ja kalaa, yksi haluaa tehdä paljon salaatteja, yksi haluaa aina
pekonia. Listalta sitten äiti poimii mieleisensä kun konsensusta ei synny. Tällä
kertaa valmis menu odottelee vain viikonloppua.
Välillä vaatii runsaasti
mielikuvitusta jakaa kokkitehtävät tasapuolisesti. Isoimmat keittiöpuukot kun
ei ihan pienimmille sovi eikä ne kuumat hellatkaan. Välillä mennäänkin sieltä
missä aita on korkein ja keksimme tehtäviä jotka eivät ainakaan kokkausta
nopeuta. Kerrankin ruuan ollessa lähes valmista jäi yksi mielestään liian
vähälle tehtäville. Se yksi pesi sitten perunat. Pikkusivuseikka häneltä
onneksi jäi huomaamatta: perunat olivat jo pestyjä. Olivat muuten lisäksi
keitettyjäkin ja suuntaamassa kohti paistinpannua.
No, sillä mennään että yhdessäoloa
tämä onkin, ei siis pelkkää tulosten tavoittelua. Jaamme toisinaan kullekin ihan
ihkaomat tehtävänsä. Jaot ovatkin sitten tarkkoja. Lasagnea kootessamme yksi
latoo lihakastikkeen, yksi valkokastikkeen ja yksi asettelee levyt. Kukin
omalla vuorollaan. Tässä kohtaa pienin syrjäytyy kuumien ainesten ääreltä ja
saa jälleen, yllätys yllätys, repiä salaatin. Muikkujen valmistukseenkin on
olemassa oma kaavansa. Yksi leivittää muikut jauhoista munaseokseen, seuraava
jatkaa pyörittelyä munasta ruiskorppujauhoihin, yksi kuljettaa muikun (siis
todellakin muikun, yksitellen) neljännelle pannun viereen ja se neljäs paistaa.
Äidin tehtävä on nauraa kamera kädessä tapahtumaa. Se kun ei koskaan lakkaa
olemasta hauskaa. Tuosta voi sitten kukin meidät tunteva yrittää päätellä minkä
tehtävän kukin prinsessoista on saanut.
Yhteisen ruuanlaiton jälkeen seuraa yhdessä
ruokailu. Arkena kun yhteiset ruokailuhetket tuntuvat hautautuvan
harrastuskuljetusten loputtomaan jatkumoon, niin viikonloppuna koitamme
järjestää perinteisiä yhteisiä hetkiä vanhan ajan malliin. Viittaan
tarkoituksella entisaikoihin vaikka taisinpa juuri vähän aikaa sitten saarnata
vanhoihin aikoihin tukeutumista huonona perusteena yhtään millekään.. Täytyy
siis ottaa jyrkkää mielipidettäni vähän takaisin. Tuntuu vain siltä, ettei
yhteisiä ruokailu- tai muitakaan hetkiä perheissä juurikaan vietetä. Kiireinen
elämä vie mennessään ja helposti vähäinenkin kotona vietetty aika menee omissa
huoneissa omissa askareissa. Joten viikonloppuisin katamme muumilautaset pienen
keittiöpöytämme ääreen ja istumme siinä rauhassa ja pitkään. Tuolloin
keskustelemme kaikkea mahdollista skaalalla elämän syvimmät tunteet - bieberin
konserttiliput ja barbiet. En muuten usko, että monikaan miespuolinen pystyisi
näihin prinsessageenien ohjaamiin keskusteluihin vakavalla naamalla
osallistumaan.
Kaikille perheille mukavaa
viikonloppua, hyvää ruokaa ja yhteisiä hetkiä :)
Nigellan pekonimunasalaatti
Kokkausterapiaa
